Fridolin ei tiennyt hauskempaa kuin saada puhua. Pahaksi onneksi hän ei suuria tiennyt, paitsi että veli Starck oli hyvin hyvä, hyvin lempeä, varreltaan ja voimiltaan oikein erinomainen.
Eräänäkin päivänä, kun tuota pikaa täytyi rakentaa silta muutaman kylän hätääntyneiden asukasten pelastamiseksi, joita hirveä tulva uhkasi, oli nähty hänen yksinään, ilman muuta apua kuin jäntäreensä, kiskovan ylös suuria kuusia ja sitten kantavan niitä olkapäillään. Toisella kertaa, kun tavattoman iso karhu ajoi takaa pelästyneitä lapsia, hän oli juossut näiden ja kauhean pedon väliin, oli vartonut sitä vakavassa asemassa, oli ilman mitään aseita sen paiskannut maahan ja tukehuttanut käsillänsä.
Ja parikymmentä muuta yhtäläistä kohtaa, joiden kautta veli Starck'ista tuli oikea satujen sankari, toinen Miloni Krotonilainen.
Näitä kuunnellessaan Villon puhui itsekseen:
— "Se on varmaan minun karkea urooni, joka kerran turnajaisissa niin säälimättä löylytti koko ritariston. Mutta mikä on hänestä tehnyt munkin?"
— "Joku salainen murhe", novitio vastasi, joka epäilemättä oli kuullut tai arvasi tämän viimeisen kysymyksen. "Veli Starck on näöltään niin onneton! Vaan kuinka? vai miksi? Ei kukaan sitä tiedä. Minäkään en ole mitään saanut selville. Ja kuitenkin olen oikein koettanut. Väliin nukkuessansa hän sopertaa yhtä nimeä. Naisen nimeä luullakseni. Sitä ei oikein voi kuulla. Monta tuntia hän väliin istuu paikallaan, uneksien tiesi mitä, silmillään tuijottaen, ja, omituista kyllä, aina samaan suuntaan, Bern'iä kohden."
— "Bern'iä?" Villon hämmästyen kertoi.
— "Määrättynä päivänä", Fridolin jatkoi, "toukokuun 17, hän sulkeutuu huoneesensa, paastoten ja rukoillen neljäkolmatta tuntia. Väliin hän katoo viikoksi ja, tullessaan jälleen näkyviin, hän on kuin kuolleista herännyt. Hän näyttää vieläkin isommalta. Silmät säihkyvät, otsa säteilee. On niinkuin hän kantaisi itsessään ilonvaroja koko vuodeksi Mutta tämä varasto kuluu hyvin pian. Veli Starck vaivanen! Hänen pitäisi olla raskaassa työssä, vaivoissa ja taisteluissa. Enkä ollenkaan enää ihmettele, että hän on valinnut rauhaisan Einsiedeln'in sijaan tuon toimeliaan luostarin St. Bernhard'in kukkulalla, ja Benediktolais-viitan sijaan augustinolaisen."
Tämän nimen kuullessaan Troussecaille teki liikkeen ikäänkuin hämmästyen jostain äkkiä tehdystä huomiosta.
— "Niin", Villon sanoi, joka sen oli ymmärtänyt, "aivan niin, se oli augustinolais-munkki, jonka nä'imme tuomiokirkon portailla."