Hän meni nostamaan lasku-ovea ja vihelsi omituisella tavalla.
Molemmat kesyt karhunpenikat riensivät esiin.
Heidän isäntänsä näytti vaan sormellaan Troussecaille'n vuodetta, niin ne kohta siihen katosivat.
— "Ahhah! kiitos, kunnia!" tämä sanoi silmänsä umpeen painaen; "nyt on minun asiani nukkua."
Seuraavana aamuna, kun päivä vähän vasta haamoitti idässä, opas jo toitotti torveansa.
Villon ja Fridolin olivat pian pystyssä. Troussecaille vielä ei liikkunut paikaltaan.
— "Ylös! ylös vaan, laiskamato; jo lähdetään!"
— "Kyllä, kyllä; tässä olen!" hän vastasi yrittäen nostaa peittoansa.
Peitto mörisi.
— "Tuhannen sarvipäätä!" hän huudahti, "karhuja jukoliste! … syödä niitä, se vielä käy laatuun; mutta maata niiden kanssa!…"