Siellä täällä paljaissa paikoissa, yön kuluessa jäätyneellä alustalla, voitiin huomata lukuisia jälkiä.
Jo useampia kertoja opas oli tarkastanut niitä yhä lisääntyvällä levottomuudella.
Lopulta hän varmalla äänellä huudahti:
— "Taasen kondottiereja!"
Sitten, seisahtuen äkkiä hän sanoi päätään kallistaen:
— "Kuulkaa, eikö se ole hätäkello, joka soi tuolla alhaalla Rhône'n laaksossa?"
— "Tosiaankin", Villon vastasi, "minustakin on kuin kuulisin jonkun kaukaisen kellon äänen, joka nousee tänne asti. Vaan keitä ovatkaan sitten nuo ihmiset, jotka näyttävät herättävän teissä niin suurta pelkoa ja kauhua?"
— "Palkkasotureita, jotka suurissa joukoissa kulkevat St. Bernhard'in yli. Ne aikovat yhtyä Burgundin herttuan armeijaan, ja hävittävät kaikki matkallansa. Roistoja, ryöväreitä. Voi vaimoani! voi lapsiparkojani!"
Bartolomeo risti silmiänsä. Hän teki liikkeen, niinkuin aikoisi kääntyä takaisin.
Vaan tehden kohta vastarintaa vaistollensa ja asettuen uudelleen matkueen etupäähän, hän lausui päätöksen: