— "Tuossa. Nuoruuden tulinen veri sai hänet ensimäisten joukossa jalkeille. Mutta hän tahtoi valvoa teidän vuoteenne ääressä koko viime yön. Lapsi parka! väsymys on vienyt voiton; hän nukkuu."
— "Eipä nuku!" novitio vastasi itsensä äkkiä oikaisten. "Tässä olen; mitä tahdotaan?"
Sitten hymyten Villon'ille, kun näki tämänkin hänelle hymyilevän, ja tarttuen tämän ojennettuun käteen, hän huudahti:
— "Oi! siis olette pelastettu! Jumalan olkoon kiitos!"
Tämän kohtauksen aikana munkki oli hiljalleen siirtynyt eteenpäin, ruumis yhä kumarruksissa, ja silmillään Villon'ia tarkastaen.
Fridolin päästi runoilijan käden ja juoksi munkkia syleilemään. Sen jälkeen kääntyen ympäri, hän esitti:
— "Veli Starck!"
Runoilija nousi istualle; munkki ojensi kättänsä ja näytti sen etusormessa kuninkaan toverien sormusta.
Muutaman sekunnin Villon häntä katseli äänetönnä. Se oli juuri sama mies, jonka hän oli nähnyt Bern'in tuomiokirkon portailla. Se oli juuri sama karkea ja luonteva, tulinen ja lempeä olento tuolla pitkällä, vaalealla parralla, ja noilla silmillä, joista niin omituinen tuli säteili.
Hänen muotonsa kalpeudessa, hänen surumielisyydessään ja tuossa kiihkeässä mielentilassa, joka tuli näkyviin koko hänen olossansa, ilmestyi joku todellista myötätunteisuutta herättävä vetovoima, joku sielun tuska, jotka todella kävi sääliksi.