— "Vihdoinkin!" hän kertoi yhä kiihtyvällä innolla: "se on siis vihdoinkin tullut, tuo vapauteni ja kunniani hetki! Voin toimia, voin puhua jälleen. Kunnia Ranskan kuninkaalle, joka sanansa on pitänyt! Kunnia Jumalalle, joka minua on säälinyt ja rukoukseni vihdoin kuulee!"
Hän oli polvillaan, kädet ristissä, silmät taivasta kohden ja kasvot kyyneleiden vallassa.
Fridolin juoksi hänen luoksensa.
— "Veli Starck, voi! tyyntykää; kuolettehan ilosta!"
— "Lapseni", hän vastasi, "surukaan ei tapa, koska minä vielä elän. Voi! kuinka olen kärsinyt! Kahdeksan-toista vuotta! Kahdeksan-toista vuotta olen ihmisiä paennut ja kärsinyt äänetönnä, koston hetkeä vaan varroten, voimatta mitään maani hyväksi, avaamatta sydäntäni kellekkään … ei edes hänelle!"
— "Bern'in nuorelle tyttärelle?" Villon melkein vasten tahtoansa lausui.
— "Kuinka! tiedätte siis?"
— "En! olen vaan nähnyt."
— "No niin! … saatte kuulla kaikki … sillä Diesbach'kaan ei enää ole hengissä… Jos kuolisin, täytyy ainakin jonkun hänelle kaikki kertoa, että hän tulisi edes haudalleni rukoilemaan!… En tunne teitä, mutta kannattehan tekin rautasormusta ja taidatte siis kätkeä salaisuuden. Vannokaa tämän ristin päällä ehdoton vaiti-olo… Tahdotteko, sanokaa?"
Villon ojensi kätensä pyhää kuvaa kohden, joka rippui seinässä, ja lausui vaaditun valan vastaukseksi.