— "Puhukaamme nyt ystävistäni. Onko niitä monta?"
— "Ei, sire. Yksi ainoa, mutta hyvä."
— "Kuka sitten?"
— "Te itse."
Melkein asemaansa muuttamatta, kuningas taputti ystävällisesti runoilijaa olkapäälle. Sitten hän taas jatkoi kysymyksiänsä:
— "Entä minun toverini … häh! kutka ne ovat?"
— "Vähän jokainen, sire. Niitä on teillä paljon semmoisia, jotka eivät sitä itsekään tiedä."
Kuningas rupesi nauramaan ja jatkoi pilkallisella äänellä:
— "Mutta niiden joukossa, jotka pitävät sen kunnianansa ja joita kansa tuntee?"
— "Niitä on toveri Commines", Villon luetteli, "toveri Olivier, toveri
Tristan … joka, luvalla sanoen, ei ole minun ystäviäni."