Villon ei ollut päästänyt Galazzo'a. Hän nosti hänet äkkiä ylös ja, niin sanoaksemme, heitti hänet aseenkantajalle näillä sanoilla:
— "Vapauttakaa meitä tästä myrkyllisestä käärmeestä ja katsokaa etenkin, ett'ei hän pääse karkuun. Kyllä sitten annamme tarkempia käskyjä."
Ovi jo sulkeutui ja nuo molemmat miehet olivat kadonneet.
Herttuatar aatteli vaan poikaansa.
- "Lapseni!" hän sanoi, "koeta voittaa tämä liikutus. Älä sitä enää muistele. Lepo ja rauha ovat sinulle tarpeen. Sulje silmäsi, minä pyydän sinua, ja nuku."
— "Mutta", herttua hymyillen vastasi, "mutta suohan minun toki häntä kiittää, häntä…"
— "Jätä se minun huolekseni", herttuatar keskeytti varsin omituisella soinnulla äänessänsä. "Ole huoleti, sinä saat hänen huomenna nähdä. Tänään minä otan puhuakseni hänen kanssansa. Serkkusi Johanna hoitaa sinua. Eikö niin? minä soisin sen. Hyvästi!"
Ja viitaten Villon'ia seuraamaan, hän poistui, hellyys vielä silmissä ja sormi huulilla.
Tuo kalpea, surumielinen tyttö, jota oli kutsutta Johannaksi ja jonka oikea nimi oli Johanna Harcourtilainen, astui vuodetta kohden ikäänkuin joku vaalea haamu, tarttui nuoren herttuan käteen ja puhui niin vienolla äänellä, että joka sana kuului huokaukselta:
— "Renato serkkuni, teidän tulee totella äitiänne; teidän tulee etenkin totella minua, joka teitä rakastan, ilman toivoa tulla milloinkaan rakastetuksi. En tahdo teitä soimata suoruudestanne, päin vastoin. Minä kunnioittaisin teitä vielä enemmin sen vuoksi, jos se olisi mahdollista. Vaan nyt, kun en voi antautua teille, minä antaun Jumalalle. Meillä ei ole enää, kuin muutamia päiviä yhdessä oltavana. Näinä viimeisinä päivinä, serkkuni, pitää olla hyvä minua kohtaan, eikä minua surettaa, vaan tehdä kaikki, mitä minä tahdon… Ja nyt, minä tahdon … minä pyydän teitä … nukkukaa!"