Muutamassa minuutissa oli päästy vuoren harjalle, metsän rinteelle, ja nyt tuli näkyviin kaupunki, järvi, leiri ja lakeus.
Vaan ei ketään vihollista.
Burgundin armeija oli kadonnut.
Väsyneenä ja uuvuksissa kahden tunnin seisomisesta sateessa ja loassa, se oli vetäytynyt takaisin varustuksiinsa.
Saman verran, kuin Hallwyl vielä äsken oli vitkastellut, hän nyt piti kiirettä. Aika oli nyt käyttää hyväkseen sitä asiain kantaa, jonka hän oli toimeen saanut.
Varsin omituinen, mutta kuitenkin historian mainitsema sivuseikka oli se, että koirat kummallakin puolen aloittivat tappelun. Niitä pidettiin siihen aikaan joka armeijassa etenkin sukkeluutensa vuoksi. Niissä vallitsi aina sama viha kuin niiden isännissäkin.
Herttuan koirat olivat ylpeitä jäniskoiria, ylhäisiä metsäkoiria. Sveitsiläisien sitä vastaan verikoiria sekä talonkoiria, jotka olivat tottuneet tappelemaan härkien ja karhujen kanssa. Frey, tuo karkulainen St. Bernhard tunturilta ja veli Starck'in arvokas seuralainen hyppeli sekä haukkui niiden etupäässä ja näytti johtavan niitä. Kun ne karkasivat vihollistensa kimppuun, pakenivat nämä melkein kohta.
Ja Sveitsiläiset nauroivat, sillä heistä oli tämä ensimäinen voitto ikäänkuin joku onnea tuottama enne.
Burgundilaisten leiriä suojeli syvät haudat, murrokset ja pitkä rivi paalutuksia, joiden takaa monilukuisien tykkien sekä suurien heittokoneiden kamalat kidat ammoittivat.
Koko tämä tykistö oli aivan hiljaa siihen asti kun Sveitsiläiset olivat tulleet tykkien puolikantaman päähän. Sitten satamäärä leimauksia äkkiä välähti leirin toisesta päästä toiseen ja Sveitsiläisten rivit hajaantuivat luotien uurtamina, mutta sulkeutuivat jälleen yhteen.