— "Uneksitko?" hänen toverinsa huudahti. "Entä luvattu palkinto, jos minun kiinni saavat?"
— "Älä ole milläskään, näytä vaan tietä. Luota minuun."
— "Sokea hullu! Annahan minun toki valita meille kaksi vikevää sauvaa täältä pensastosta. Ei tiedä mitä voi tapahtua."
Noin puolen tunnin kuluttua molemmat yökuljeksijamme saapuivat aukeamalle.
Martti ystävä tahtoi pysähtyä; François ystävä jatkoi suoraa tietä molempain kolarien luo.
— "Toverit", hän näille sanoi, ottaen esiin järjestänsä muutamia kultarahoja, joita kantoi kukkarossaan, "toverit, te haluatte seuralaiseni päätä, josta saisitte kulta-ecu'n. Tässä on niitä kaksi, jos olette vaiti. Vieläpä kolmas, jos suostutte meidän kanssa vaatteita vaihtaan. Vihdoin neljäskin, jos suotte meille sijaa valkeanne ääressä, osallisuutta kattilaan, osallisuutta viinipulloon… Ehdot sitä edullisemmat teille, koska meillä on paistia tarjota. Troussecaille, astuppas esiin saaliinesi."
Silmäyksiä vaihdettuansa, molemmat kolarit suostuivat yhteen ääneen.
Kullan kiilto, välkkyen tulen hohteessa, heidät oli soaissut; vaan etenkin Troussecaille oli niin hämillään, ett'ei tointuakkaan tahtonut.
— "Kultaa!" hän jupisi vallan ihmeissään; "sinulla, François Villon, sinullako kultaa!"
— "Vait!" Villon keskeytti. "Pistä jänis vartaasen, sillä välin kuin minä menen vaatteita vaihtamaan. Pian nyt!"