— "Orleans?"
Ratsumies tuli paikalle. Kädellä osoittaen pohjaa kohti, hän vastasi:
— "Tuohon suuntaan. Näin kovaa kulkien, olette siellä tunnin kuluttua."
— "Sitten", herttuatar sanoi, "on tarpeetonta saattaa minua kauemmaksi. Vielä kerran, kiitoksia! … hyvästi…"
— "Minä otan tämän luvan sitä suuremmalla ilolla vastaan", Villon vastasi, "koska te'en teille suuremman hyödyn tuolla alhaalla. Tätä tietä pitkin ei ainakaan kukaan teitä seuraa. Ei kukaan … niinkauan kuin minä elän!"
Näiden sanojen lausunnossa oli jotakin niin innokasta, niin hehkuvan ritarillista, että se näytti pakolaiseen syvästi koskevan.
— "Vielä viimeisen kerran, saanko tietää nimenne?" hän kysyi.
— "Nimeni on Alttiiksi-antamus", runoilija vastasi.
— "Suokoon Jumala", nainen hiljaa lisäsi, "että voisin itseäni jonakin päivänä kutsua Muistoksi! Sitä varroten, kuka ikänä lienette, Anjou'n Jolanda teille ojentaa kätensä."
Runoilija sitä tuskin tohti huulillaan koskea. Sitten, tukahuttaen hurjan riemun huutoa, hän kääntyi ja katosi ensimäisenä paikalta, niin nopeaan kuin hevonen suinkin pääsi.