Diesbach oli kääntynyt Bubenberg'iin.
Bubenberg tarttui hänen käteensä. Liikutetulla, masentuneella, hellällä äänellä hän vastasi:
— "Kiitos sinulle, ettäs meitä muistutit velvollisuuksistamme. Sinä tydyt vielä meihin, me te'emme sinulle kunniaa, Diesbach."
Ja riisuen päältään kullasta kiiltävän takkinsa sekä kalliit kaulavitjansa, hän heitti ne yhteen edellisen uhrin kanssa, huutaen vuorostaan:
— "Sveitsin tähden! ja Bern'in tähden!"
Tätä huutoa koko ylhäisö kertoi; tätä esimerkkiä se seurasi, ylimykset kiskoivat irti kultakannuksensakin; aatelisnaiset kukkaronsa ja kalliit kivensä. Kaikki kalliit timantit, kaikki esineet, joilla jotain arvoa oli, makasivat pian yhdessä läjässä, synnyttäen kansallista aarretta, johon joukko joka taholta heitti kulta- ja hopearahoja.
Innostus oli kaikki vallannut. Taputettiin käsiä, huudettiin, itkettiin, syleiltiin molemmin puolin, kaikki oli unohdettu. Ei enää kateellista riitaa, ei vihaa, ei puolueita. Koko kaupungissa oli tällä hetkellä vaan yksi mieli, yksi sydän.
Näin oli asiat, kun teurastaja Kistler vuorostaan astui kansallisten lahjain tulvapaikalle ja, vetäen esiin kukkaronsa, huusi:
— "Ei saa sanoa, että minä olen viimeinen. Tuohon läjään minä heitän myös kaiken riidan, ja ensi pyhänä annan lisäksi hinnan, jonka viikon kuluessa puodissani myydystä lihasta saan. Tehkää näin, muutkin kauppiaat. Eikö niin?"
— "Niin, niin!" kaikki porvarit huusivat, etupäässä Juha, Kirschoff,
Hohenlock.