Ludovik XI oli silloin kahdenviidettä vanha. Hän ei siihen aikaan vielä ollut tuo elähtynyt, epäluuloinen ja mielivaltaisen julma tiranni, jommoisena teateri ja romaanit ovat tehneet hänet tunnetuksi. Hän oli hallitsija voimansa ja neronsa täydessä kukoistuksessa, tehtävänsä tärkeimmässä kohdassa. Vaikea, mutkikas, hirveä tehtävä, mutta kamalan sallimuksellinen. Me ymmärrämme häntä, me tunnemme hänet nyt, ja siitä meidän tulee kiittää suurien uudenaikaisten historioitsijoiden, Augustin Thierry'n, Henri Martin'in ja Michelet'in ihmeteltäviä teoksia, jotka hänelle vihdoinkin ovat hankkineet oikeuden. Ennen heitäkin eräs sveitsiläinen tasavallan-suosija, historioitsija Möller oli kirjoittanut: "Ainoa, joka saattoi Ranskan pelastaa ja uudistaa, oli Ludovik XI."
Tähän aikaan, vuonna 1475, siitä pelastamisesta vielä puuttui paljo. Kaarlo Rohkea, hänen ankarin vastustajansa, näytti peloittavammalta kuin milloinkaan ennen. Mutta koko tuo burgundilainen valta oli aikoja sitten perustuksiltaan lahonnut. Maa jo horjui sen jalkojen alla. Ludovik kuningas vartosi vaan hetkeä, jolloin se kukistuisi. Toiselta puolen oli häntä ensimäinen menestyskin jo kohdannut. Hän oli juuri hiljan rahoillaan saanut Englannin kuninkaan Edward IV:nnen palaamaan laivoihinsa ja täten pelastanut maansa uudestaan joutumasta Englantilaisten tallattavaksi. Ja vielä kaikkein viimeiseksi, Saint-Yol'in konnetaabeli, tuo pää-kavaltaja, oli joutunut hänen käsiinsä. Hän oli par'aikaa matkalla Paris'iin, häntä mestauttamaan. Siitäpä syystä hän nyt, tullessaan Meung'in arvoisan syndikon luo, olikin varsin hyvällä tuulella, vaikka samalla varsin kärsimätön kaikelle viivytykselle. Ainoastaan tunnin ajaksi oli aikomus jäädä tänne päivällisille.
— "Terve, terve, toveri", hän lausui isännälle, samalla kun antoi riisua yltänsä avaran turkkinsa; "tämä iloinen aurinko ja marraskuun pikku pakkanen on ruokahaluani suuresti kiihoittanut. Pait sitä minulla on kiire, kovin kiire… Käydäänpä soppaan käsiksi."
Gringonnaux'in paksu vartalo venyi varmaan kyynärää pitemmäksi. Turhaan koki hän ryhtyä selityksiin. Leonarde rouvan piti nyt puuttua puheesen; mutta eipä siitäkään mitään tullut, ja tuo hirvittävä tunnustus jäi viimein, kun jäikin Gillette'n tehtäväksi.
Tällä välin kuningas oli ottanut päästään kuuluisan huopahattunsa, joka oli päällistetty mustalla nahalla ja ylt'ympäri lyijylevyillä ja pyhienkuvilla koristettu.
Näin riisuttuaan pois päällysvaatteensa, oli hänellä päässään verka-lakki ja yllänsä nahkareunuksinen takki tumman sinervästä sametista sekä jonkunmoinen jakku ruskeasta villakankaasta, jalassa mustat saappaat ja vaaleanpunaiset pauloitetut housut; vyöllä, joka oli sinistä Ranskan silkkiä, rippui laukunnäköinen kukkaro Cordova'n nahasta ja kaulassa oli Pyhän Mikaelin ritariston vitjat. Hän astui nyt veitikkamaisesti hymyten Gillette'n luo, otti hänen päänsä molempien käsien väliin ja painoi kursailematta kaksi aikamoista, makoista suudelmaa hänen vereville poskillensa.
Sitten jättäen tytön, joka punastui korvia myöten tämmöisestä kunniasta, ja kääntyen äidin puoleen, hän suvaitsi taputtaa tämän kaksinkertaista leukaa, ja huudahti iloisesti:
— "Kaikkia! enpä olekkaan minä mikään suurisyömäri, niinkuin serkkuni
Burgundissa… Eläköön porvaripata!"
— "Voi!" mestari Gringonnaux vihdoin sai huutaneeksi, "Voi! sire, hän on vienyt padat ja kaikki."
— "Älkäähän toki noin huoatko, toverini", kuningas lohdutteli, "vaan laittakaa paremmin, että saan pian pari kylmää pasteijaa, sekä vähän juustoa ja kaiken tämän kostukkeeksi muutaman lasin hyvää viiniä… Toivoonpa toki, ett'eivät ole kellarissanne käyneet?… Eiväthän … no, hätäkö sitten! Täytyy tietää olla tytyväisenä siihen, mikä on mahdollista … ainakin siksi kun saa parempaa. Eikö niin, Commines?"