Abbati oli nostanut päänsä ylös; hän antoi novitiolle merkin lähteä.
Fridolin totteli vastahakoisesti, astui hiljaa oven luo, aukaisi sen ja sulki jälleen, huoneesta kuitenkaan lähtemättä. Hän kyykistyi hätähätää oviverhojen ta'a.
Toisella puolen Villon häntä suojeli korkealla varrellaan. Tämä nyt vuorostaan astui esiin ja kumarsi abbatin edessä.
— "Niinmuodoin", johtaja kysyi, "se on veli Starck, jota tulitte etsimään meidän joukostamme."
— "Se oli todellakin matkani tarkoitus", runoilija vastasi. "Mutta äsken sain kuulla, ett'ei hän enää olekkaan Erakkoin pyhän neitseen luona."
— "Teille on puhuttu totta, poikani. Jalo alttiiksiantamisen halu sai vallan veli Starck'issa. Toivoen tekevänsä enemmän hyötyä muualla, hän meidät tahtoi jättää; minun täytyi hänen päästää."
— "Isäni, saisinko luvan kysyä, mihinkä hän on joutunut, missä voin hänet tavata?"
Abbati heitti vaeltajaan yhden noita silmäyksiä, jotka tunkevat sydämmen syvimpään pohjukkaan. Sitten hän lausui:
— "Minä vastaan vaan sille, joka voi minulle näyttää jonkun merkin tarkoituksiensa todisteeksi."
Villon nosti kätensä lampun valoon ja osoitti liljakukkaa rautasormuksen kannassa.