Pelästyksissään siitä kun näki, miten äkkiä veri nousi luottilaansa päähän, talutti herra Bintrey häntä viipymättä pihalle, joka olikin aivan helposti tehty, koska konttori, jossa olivat keskustelleet, oli pihapuolelle päin. Siellä alkoi nyt asianajaja luottilaansa viittauksesta kaikin voimin pumpata ja luottilas pesi molemmilla käsillä päätä ja kasvoja, ottipa vieläkin oivallisen kulauksen raikasta vettä. Käytettyänsä näitä keinoja vakuutti hän nyt voivansa paljoa paremmin.
"Teidän ei pitäisi antaman lämpöisten tunteenne kiihoittavan itseänne — sanoi Bintrey, kun taas tulivat konttoriin, jossa herra Wilding pyhki itseään oven takana rippuvaiseen käsi-liinaan.
"Ei, sitä en tee" — vastasi Wilding katsoen ylös. — "En suinkaan teekään; mutta enhän ainakaan puhunut mitään hullutusta?"
"Ei, te puhuitte ihan oikeen ja selvästi!"
"Missä minä lopetinkaan, herra Bintrey?"
"Ah! te lopetitte — mutta teidän sijassanne en kiihoittaisi itseäni alkamalla nyt heti uudestaan."
"Kyllä pidän varani, olkaa varma siitä. Missä se olikaan kuin korvani rupesivat humisemaan, herra Bintrey?"
"Kesken vateja ja maljoja" — vastasi asianajaja auttaakseen häntä uralle — "asua saman katon alla teidän kanssa — ja te kaikki yhdessä." —
"Aivan oikeen! ja me kaikki yhdessä humista toisten korvain ympäri."
"Teidän sijassa en tosin antaisi tunteitteni niin kiihoittaa itseäni" — sanoi taas asianajaja huolestuneella äänellä. — "Koittakaamme vielä kerran pumppua!"