"Ei tarvitse, herra Bintrey, ei tarvitse. Me kaikki yhdessä on niinkuin yksi perhe! Tiedätte, herra Bintrey, etten lapsuudessani harjautunut sille itsenäiselle elämänlaadulle kuin useammat muut lapsuudessaan. Tämän ajan jälkeen elin minä kokonaan rakkaan äiti vainajani kanssa kahden kesken ja nyt, kun olen hänet kadottanut, havaitsen minä olevani enemmin luotu elämään toisten ihmisten seurassa, kuin itsekseni yksinäisyydessä. Tällä lailla elää ja täyttää velvollisuuksiani alamaisiani kohtaan ja yhdistää niitä minuhun tuntuisi minusta varsin iloiselta ja yksinkertaiselta. En tiedä kuinka se tuntuu teistä, herra Bintrey, vaan minusta se tuntuu niin."
"Se asia ei kuulu minun toimeeni, vaan kokonaan teidän" — vastasi
Bintrey — "ja sentähden se tekee juuri yhtä mitä minä siitä pidän." —
"Minusta" — sanoi h:ra Wilding lempeästi — "tuntuu se toiveelliselta, hyödylliseltä ja iloiselta!"
"Teidän sijassanne" — rupesi asianajaja uudestaan — "en antaisi" — — —
"En annakaan, en. Ja sitten on Händel."
"Kuka?" kysyi Bintrey.
"Händel, Mozart, Haydn, Purcell, Greene ja Mendelsohn. Minä osaan köörit näihin kaikki ulkoa. Ne kuuluivat yhteisiin lauluihimme Löytölastenhuoneen kappelissa. Miksi emme siis oppisi niitä laulamaan yhdessä?"
"Mitkä oppisivat niitä yhdessä?" kysyi asianajaja terävästi.
"Isäntä ja palvelijat."
"Ah! niinkö arvelette!" — vastasi Bintrey leppyneenä, sillä hän oli odottanut vastaukseksi: asianajaja ja luottilaansa. — "Se on toinen asia."