Jokseen hämillänsä nopeudesta, jolla etsimänsä tapaaminen hänelle myönnettiin, seurasi Yrjö Vendale isäntäänsä portaita ylös. Huoneen toisessa kerroksessa aivan sen kamarin päällä, jota he vasta jättivät, oli kamari, joka sekin oli Sveitsiläiseen tapaan koristettu. Tässä huoneessa istui nuori neiti ikkunan vieressä ja työskenteli tapiserineulosta, ja vanhempi rouvasnainen istui pää ihan likellä porsliin-uunia (vaikka nyt oli kesä ja uuni lämpimänä) ja pesi hansikkaita. Nuorella neidellä oli erinomattain rikas, kaunis vaaleva tukka, somasti järjestetty valkoisen otsan ympärille, joka oli ympyräisempi kuin tavallinen englantilainen muoto, niinkuin myös hänen kasvot ja varsi ehkä olivat vähän pyöreämmät kuin useampain yhdeksäntoistavuotisten englantilaistyttöin. Hänen käytöksensä osoitti tavallista enemmin miellyttävää vapautta ja poskien värin sekä kirkkaitten harmaitten silmien erinomainen puhtaus ja terveys osoittiikse selvästi raittiin vuori-ilman vaikuttamana. Ehkä pukunsa ylimalkaan oli englantilaista mallia, tirkisteli kuitenkin Sveitsi ulos hänen koreista liivistä ja väijyi hänen kummallisilla kaistoilla koriotetussa sukassa sekä hopeasoljella varustetussa kengässä. Vanhempi rouvasnainen, joka istui nojaten jalkojansa alempaa uuninfranssia vastaan, polvi täynnä hansikkaita, joista yksi, vedetty vasempaan käteensä, parasta aikaa puhdistettiin, oli todenmukainen, ehkä erilaatuinen, Sveitsiläinen ilmestys, aina leveästä, tyynynnäköisestä selästään ja raskaista sorkistaan (jos tätä sanaa sopii käyttää) alkaen, niin siihen mustaan nauhaan saakka, joka oli sidottu kovasti hänen kaulansa ympäri esteeksi alkavaa kaulanajosta vastaan, tahikka, vielä ylempänä, suuriin vasken-karvaisiin kulta-korvarenkaisiin saakka tahi, vieläkin ylempänä, tukkapukuunsa saakka mustasta, rautalangalle levitetystä harsikosta.

"Muistatteko tätä herraa, miss Marguerite?" kysyi Obenreizer nuorelta neideltä.

"Sen luulen tekeväni" — vastasi neiti vähän hämmästyneenä ja ujosti nousten tuoliltaan — "eikö se ole herra Vendale?"

"Niin muka luulisin;" sanoi Obenreizer kuivasti. "Herra Vendale! Rouva
Dor!"

Vanhempi rouvasnainen nousi puoleksi istualtaan, hansikka levitetty vasemmalle kädelle ikään kuin joku hansikkamaakarin kyltti, katseli puoleksi leveän olkapäänsä ylitse, mulskahti jälleen alas ja pitkitti hieromistaan.

"Rouva Dor", sanoi nauraen Obenreizer, "on niin hyvä että pitää minua vapaana pilkuista ja reijistä. Hän tuntee heikkouteni, että aina tahdon olla siisti ja puhdas, ja käyttää aikansa poistamallansa persoonastani kaikki pilkut ja tähneet."

Korkealle ilmaan nostaen kädelle levitettyä hansikkaa ja tarkasti tätä tutkien keksi rouva Dor tässä hetkessä pahan pilkun herra Obenreizerin persoonassa, ja hieroi ja kihnutti hansikkaa kaikin voimin. Yrjö Vendale istui tapiseri-kehyksen viereen (puristettuansa ensiksi pientä kättä, jota Vendalen sisäänastuma oli pidättänyt sen työssä) ja heitti samalla hartaudella kuin pyhiin-vaeltaja, joka viimein on pyhään paikkaan päässyt, salaisen silmänluonnin neitosen, liivin sisäpuolella kätkettyhyn, kultaristiin. Obenreizer seisoi keskellä lattiata peukalot liivinlakkareissa ja kasvot sumussa.

"Hän sanoi tuolla alahalla, miss Obenreizer," lausui Vendale, "että mailma on niin pieni, ettei voi toinen välttää toistansa. Minä olen päin vastoin havainnut sen olevan liiaksi suuren, siitä asti kuin viimeksi teitä näin."

"Oletteko siis matkailleet hyvin kaukana?" kysyi tyttö.

"En niinkään kaukana, koska joka vuosi olen palannut Sveitsiin; mutta olisin saattanut toivoa — ja olenkin tosiaan monta kertaa toivonut — ettei pieni mailma antaisi pitkällisiin eroamisiin niin hyvää tilaisuutta, kuin se todellakin antaa. Jos olisi mailma pienempi ollut, kentiesi olisin tavannut teitäkin useammin."