"Niin on minunkin laitani onnettoman unen-näköni perästä. Valkeani on mennyt samaa tietä kuin teidän kynttilä. Suvaitsetteko minun istua täällä teidän tykönä. Kello on jo yli kahden ja kohta on aika lähteä matkalle, jottei enään kannata mennä levolle."
"Niin minustakin," sanoi Vendale; "istukaa tähän ja pitäkää minulle seuraa."
Obenreizer meni huoneesensa järjestämään pukuansa ja palasi hetken kuluttua väljä kappa hartioilla ja tohvelit jalassa. Ystävät istausivat yksi kummallekin puolelle kamiinia.
Vendale oli lisännyt puita uuniin ja Obenreizer oli huoneestaan ottanut mukaansa potellin ja pienen pikarin, jotka hän pani pöydälle.
"Halpaa ravintolan konjakkia, pelkään mä," sanoi hän ja täytti pikarin; "se on ostettu matkalla eikä verrattava teidän konjakkiin Raajarikko-loukossa; mutta teidän on valitettavasti juotu selväksi. Kylmä yö, kylmä aika yöllä, kylmä maa ja kylmä huone tekevät tämän kuitenkin tyhjää paremmaksi. Maistakaa!"
Vendale otti pikarin ja ryyppäsi sen puoleksi.
"Miltä tuntuu?"
"Sillä on karkea jälki-maku," sanoi Vendale ja laski väristyksellä pikarin pöydälle; "eikä ole minun mieleeni."
"Aivan oikeen," sanoi Obenreizer, kasteltuansa kieltänsä pikarissa ja maiskuttaen huulilla; "sillä on tosiaan karkea jälki-maku, joka ei ole minunkaan mieleen. Uh! Mutta voimaa siinä on, koskahan palaa."
Hän oli, näet, viskannut jäännökset pikarista kamiiniin.