Molemmat matkustavaiset nojasivat toisen kyynäspäänsä pöydälle ja päätänsä käteen, ja katselivat leimuavaisia kekäleitä. Obenreizer pysyi valveella ehkä äänetönnä; mutta Vendale, joka oli oivallisemman ryypyn ottanut, tunsi kohta väristyksiä ja repimisiä suonissa ja hermoissa. Kerran hän hyppäsi pystöön ja katseli tuimasti ympärillensä, vaan vaipui kohta kummallisimpiin ja hämmentäväisiin unelmiin. Hänellä oli paperinsa kätkettynä lompakkoon sisimmäisessä povi-taskussa kiininapitetun päällys-takin alla; vaan mitä hyvänsä uneksikin, keskeytti häntä kuitenkin aina horroksissaan joku tuskallinen luulo papereistansa, ehkä ei päässyt täydellisesti heräämään. Häntä tapasi yö Venäjän aromailla — joku tuntematon antoi tämän nimityksen seudulle — Margueriten seurassa, ja kuitenkin tunsi hän vieraan käden hiljaa kulkevan lompakkoa myöten päällys-takkinsa alla, maatessansa itse unessa valkean vieressä. Haaksi-rikkoisena ajelehti hän aavalla merellä avonaisessa aluksessa, ilman vaatteitta ja ilman muuta suojaa kuin vanha purje, ja kuitenkin kehoitti häntä heräämään ja nousemaan eräs tunto hiipivästä kädestä, joka koetteli kaikkia taskujansa, etsiäkseen papereita, vaan ilman mitään löytämättä. Hän luuli olevansa vanhassa kellarissa Raajarikko-loukossa, johon sänky Baselin ravintolasta oli muutettu ja Wilding — joka, vasten hänen luuloansa, ei ollutkaan kuollut — puisteli häntä kuiskaten hänen korvaansa: "Katselkaapa tuota ihmistä! Näettekö, että hän on noussut tuolilta ja parast'aikaa etsii ja kääntelee pään-alustaanne? Minkä tähden hän tuota tekee, jos hän ei tahtoisi saada käsiinsä paperia, joita kannatte lähellä rintaanne? Herätkää!" Ja kuitenkin nukkui hän nukkumistaan ja eksyi uusiin unelmiin.
Valveella ja liikkumatta, nojaten päätä käteensä sanoi hänen matka-kumppalinsa viimein: "Vendale! meitä huudetaan! Kello on neljä!" Ja kun Vendale aukasi silmänsä näki hän syrjästä Obenreizerin sumuisia kasvoja.
"Olette nukkuneet raskaasti," sanoi hän; "seuraus vaivaloisesta matkasta ja vilusta."
"Nyt olen minä hereillä," sanoi Vendale ja hyppäsi ylös, ehkä horjuvilla jaloilla. "Ettekö itse ole nukkuneet?"
"Olen luulemma nukahtanut hiukan, vaikka olen mielestäni koko ajan ollut katsovinani hiljaa ja kärsiväisesti valkeaan. Kuitenkin täytyy meidän nyt pestä itsiämme ja einehtiä ja sitten lähteä matkalle. Kello on yli neljän, Vendale; se on yli neljän!"
Tätä hän sanoi pitääkseen hereillä Vendalea, joka jälleen oli vähällä vaipua uneen, ja joka pukiessaan ja einehtiessään nukahti useita kertoja, vaikka hän koneenmukaisesti liikkui. Vasta päivän koittaessa sai hän jonkulaisen selvemmän tunnon ajamisesta, kulkusten helinästä, ankarasta pakkasesta, luiskahtavista hevosista, jyrkistä vuoren-rinteistä, lehdettömistä metsistä, ja pysähdyksestä jonkun ravintolan edessä, jossa täytyi kulkea navetan läpitse tullakseen kesti-huoneesen. Hän ei ollut tähän asti tietänyt paljoa muuta, kuin että Obenreizer koko päivän oli istunut miettiväisenä hänen vieressään ja useasti katsellut häntä tutkivilla silmäyksillä.
Mutta kuin hän horroksistaan tointui, ei istunutkaan enään Obenreizer hänen vieressään. Vaunut olivat pysähtyneet tien varrella olevan ravintolan eteen, ja rivi pitkiä kaitaisia kärryjä, jotka olivat täytetyt viini-tynnyreillä ja vedetyt vahvoilta hevosilta sinisillä vempeleillä ja päähisillä, oli myös siellä hakenut majaa. Ne tulivat tieltä päin, johon matkustavaisemme aikoivat, ja Obenreizer, joka ei enään ollut mietteisin vaipuneena vaan iloinen ja hilpeä, puhutteli etuimmaista ajajaa. Sill'aikaa kuin Vendale valvaantui ja saadakseen verensä liikkumaan, juoksi edes takaisin raittiissa ilmassa, lähtivät kärryt taas matkalle ja kaikki ajajat tervehtivät Vendalea ajaessaan ohitse.
"Mitä väkeä nuo on?" kysyi Vendale.
"Ne ovat meidän — Desfresnier & C:on — viinin-kuljettajia," vastasi
Obenreizer.
Hän hymyeli itsekseen ja sytytti sikarin.