Mr. Barkis tuli Peggotyn arkkuja noutamaan. Minä en ollut koskaan nähnyt hänen astuvan tälle puolen puutarhan porttia, mutta tässä tilaisuudessa tuli hän sisään itse rakennukseen. Kun hän nosti isoimman arkun olallensa ja meni ulos, loi hän minuun semmoisen katseen, että luulin siinä olevan jonkunlaisen tarkoituksen, jos milloinkaan sopi sanoa, että joku tarkoitus löysi tiensä Mr. Barkis'in kasvoihin. Peggotty oli tietysti alakuloinen, kun hänen täytyi jättää se paikka, joka oli ollut hänen kotinsa niin monta vuotta ja jossa molemmat hänen elämänsä lujat mielentaipumukset — äitiäni ja minua kohtaan — olivat syntyneet. Hän olikin aivan varhain kävellyt kirkkomaalla ja hän nousi kärryihin ja istui niihin, pitäen nenäliinaa silmiensä edessä. Niin kauan kuin hän pysyi tässä tilassa, ei Mr. Barkis näyttänyt mitään elon merkkiä. Hän istui tavallisessa paikassaan ja asemassaan, niinkuin iso, täytetty kuva. Mutta kun Peggotty alkoi katsoa ympärillensä ja puhutella minua, nyykäytti hän päätänsä ja irvisteli useita kertoja. Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta, ketä taikka mitä hän sillä tarkoitti.
"On kaunis päivä, Mr. Barkis!" sanoin minä jonkunlaiseksi kohteliaisuuden osoitteeksi.
"Ei se ruma ole", lausui Mr. Barkis, joka enimmiten supisti puhettansa ja harvoin sen kautta saatti itsensä mihinkään pulaan.
"Peggotty on taas voimissaan, Mr. Barkis", muistutin minä hänen mielihyväkseen.
"Vai on hän!" lausui Mr. Barkis.
Viisaalla muodolla tätä mietittyään, silmäili hän Peggottya ja sanoi:
"Oletteko oikein voimissanne?"
Peggotty nauroi ja vastasi myöntämällä.
"Mutta oikein totta, ymmärrätte. Oletteko?" murisi Mr. Barkis, siirtyen likemmäksi häntä istuimella ja nyhjäten häntä kyynäspäällään. "Oletteko? Toden totta oikein hyvissä voimissa? Oletteko? Kuinka?" Jokaisen tämmöisen kysymyksen perästä työntyi hän lähemmäksi häntä ja nyhjäsi häntä taas, niin että me viimein olimme kaikki sullotut yhteen kärryjen vasempaan nurkkaan, ja minua likistettiin niin, että tuskin kestin sitä.
Kun Peggotty huomautti hänelle minun kärsimisiäni, teki Mr. Barkis heti minulle vähän enemmän tilaa ja siirtyi vähitellen pois. Mutta minä en voinut olla havaitsematta, että hän luuli keksineensä ihmeellisen keinon, jonka avulla hänen sopi sievällä, miellyttävällä ja sukkelalla tavalla ilmoittaa ajatuksensa eikä tarvinnut vaivata itseänsä keskustelu-aineitten etsimisellä. Silminnähtävästi hän sisällisesti hetken aikaa nauroi tätä. Tuosta hän jälleen kääntyi Peggotyn puoleen ja toistaen: "oletteko oikein hyvissä voimissa?" liukui alas meidän päällemme, niinkuin ennen, siksi kuin henki melkein pusertui ulos ruumiistani. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän taas solui meidän päällemme samalla kysymyksellä ja samalla seurauksella. Viimeiseltä minä nousin ylös joka kerta, kuin näin hänen lähestyvän, ja seisoen jalkalaudalla olin katselevinani näkö-alaa; ja tällä tapaa tulin hyvin toimeen.