"Mr. Micawber'in vastukset ovat juuri tätä nykyä erittäin rasittavia", lausui Mrs. Micawber; "enkä tiedä, onko mahdollista saada häntä suoriumaan niistä. Kun asuin kotona isän ja äidin luona, olisin tuskin ymmärtänyt, mitä tämä sana tarkoitti siinä merkityksessä, jossa nyt käytän sitä, mutta experientia tekee sen — niinkuin isän oli tapa sanoa".
Minä en voi varmuudella sanoa, kertoiko hän minulle, että Mr. Micawber oli ollut upseerina meriväessä vai olenko omassa mielessäni kuvaillut sitä. Minä tiedän vaan, että tähän hetkeen saakka luulen hänen joskus ollen meriväessä, vaikken osaa sanoa, miksi niin luulen. Nyt hän oli jonkunlaisena asiantoimittajana useampaa erityistä kauppahuonetta varten; mutta ansaitsi sillä vähän taikka ei mitään, pelkään minä.
"Jolleivät Mr. Micawber'in velkojat anna hänelle aikaa", lausui Mrs. Micawber, "vastatkoot itse seurauksista; ja mitä pikemmin he saattavat asiat päätökseen, sitä parempi. Verta ei voi kivestä kiristää eikä Mr. Micawber'ilta velkojen vähennykseksi tällä haavaa lähde mitään, lakikustannuksista puhumatta".
Minä en täydelleen ymmärrä, erhetyttikö ennen-aikainen itsenäisyyteni Mrs. Micawber'ia ikäni suhteen vai oliko hän niin innostunut aineesensa, että hän olisi puhunut siitä kaksoisillensakin, jollei olisi löytynyt ketään muuta kuunteliaa, mutta tämä oli se nuotti, jolla hän alkoi, ja hän jatkoi samalla tapaa koko ajan, jona minä tunsin hänet.
Mrs. Micawber raukka! Hän sanoi, että hän oli koettanut ponnistaa voimiansa, ja niin hän olikin, minä en epäile sitä. Katu-oven keskikohta oli kokonaan peitetty isolla messinkilevyllä, johon oli piirretty: "Mrs. Micawber'in Pensioni nuoria ladyjä varten"; mutta minä en milloinkaan huomannut, että yksikään nuori lady koskaan oli ollut hänen koulussaan, taikka että yksikään nuori lady koskaan tuli taikka esitteli, että hän tulisi, taikka että vähintäkään hankittiin ottamaan vastaan ketään nuorta ladyä. Ainoat vieraat, joita näin tai kuulin, olivat velkojat. Heidän oli tapa tulla kaikkina aikoma, ja muutamat heistä olivat aivan vimmassaan. Eräs likanaamainen mies, minä luulen, että hän oli suutari, tunki tavallisesti jo kello seitsemän aamulla käytävään ja huusi portaita ylöspäin Mr. Micawber'ille — "Noh! Te ette ole lähteneet ulos vielä. Ettekö tahdo maksaa meille? Älkäät piilottako itseänne; se on kelvotonta. Minä en olisi kelvoton, jos olisin teidän sijassanne. Ettekö tahdo maksaa meille? Maksakaat nyt juuri meille ettekö kuule? Noh!" Kun hän ei saanut mitään vastausta näihin soimauksiin, yltyi hänen vihansa sanoihin: "petturit" ja "rosvot"; ja kun eivät nämätkään vaikuttaneet, oli se välisti hänen viimeinen keinonsa, että hän meni kadun poikki ja kiljui toisen kerroksen akkunoita kohden, jossa hän tiesi Mr. Micawber'in olevan. Tämmöisissä tiloissa valloitti suru ja harmi Mr. Micawber'in, vieläpä siinä määrässä (niinkuin kerta huomasin hänen vaimonsa kirkaisemisesta), että hän muutamia kertoja viipotti partaveistä itseensä päin; mutta puolen tunnin perästä hän ehkä erinomaisella huolella kiillotti kenkiänsä ja lähti ulos, hyräillen jotakin nuottia suuremmalla gentilitetillä, kuin koskaan. Mrs. Micawber oli yhtä notkealuontoinen. Minä olen nähnyt hänen pyörtyvän veronmaksun tähden kello kolme, mutta kello neljä syövän leivänmuruista lampaanpaistia ja juovan lämmintä olutta (joitten maksuksi kaksi tee-lusikkaa oli pantattu). Kerta, kun juuri oli käyty talossa ryöstämässä ja minä sattumalta tulin kotiin jo kello kuusi, näin hänen makaavan (tietysti toisen kaksoisen kanssa) tainnoksissa kamini-ristikon alla, hiukset hajallansa silmillä; mutta minä en ole koskaan havainnut häntä iloisemmaksi, kuin juuri samana iltana, kun hän söi vasikan-kotlettia kyökin valkean edessä ja jutteli minulle isästänsä ja äidistänsä ja niistä ihmisistä, joitten kanssa heidän oli tapa seurustella.
Tässä asunnossa ja tämän perheen kanssa vietin minä joutohetkeni. Yksin-omaisen aamiaiseni — pennyn maksavan leivän ja pennyn edestä maitoa — hankin itse. Toista vähäistä leipää ja juustopalasta talletin eri hyllyllä eri kaapissa illalliseksi, kun ehtoolla palasin kotiin. Tämä teki tietysti pahan loven noihin kuuteen, seitsemään shillingiin; ja minä olin varahuoneessa päiväkauden, ja minun täytyi elättää itseni tällä rahalla koko viikko. Maanantai-aamusta lauvantai-iltaan saakka minä en muistaakseni saanut minkäänlaista neuvoa, ei johdatusta, ei kehoitusta, ei lohdutusta, ei apua, ei tukea keneltäkään ihmiseltä, niin totta kuin toivon taivaasen pääseväni.
Minä olin niin nuori ja lapsellinen ja niin kykenemätön — kuinka olisin saattanutkaan olla muuta? — ottamaan kokonaan haltuuni omaa olentoani, että usein, kun aamuisin lähdin Murdstone ja Grinby'n varahuoneesen, minä en saanut pidätetyksi itseäni niistä vanhoista, kuivettuneista pasteijoista, jotka olivat asetetut myytäväksi puoleen hintaan pasteijanleipurin ovella, vaan panin niihin sen rahan, jota olisi tullut säästää päivällistäni varten. Silloin jäin päivällistä vaille taikka ostin pienen ympyräleivän tai puddingin vipaleen. Minä muistan kaksi puddingi-puotia, joissa vuorottain kävin sitä myöden, kuin varani sallivat. Toinen oli eräällä avoimella paikalla likellä St. Martinin kirkkoa — kirkon takana — ja on nyt kokonaan siirretty pois. Tämän puodin puddingissa oli korinteja; se oli oikein oivallista puddingia, mutta kallista: kahden pennyn edestä ei saanut isompaa kappalta, kuin pennyn edestä tavallista puddingia. Hyvä puoti, jossa jälkimäistä myytiin, oli Strandissa — jossakin siinä osassa, joka myöhemmin on rakennettu uudestaan. Puddingi täällä oli paksua ja vaaleata, raskasta ja pehmukaista, ja siihen oli istutettu isoja, litteitä rusinoita kokonaisina pitkän matkan päähän toisistaan. Sitä tuotiin joka päivä lämpimänä sisään syönti-aikana, ja monena päivänä en syönyt muuta puoliseksi. Kun söin säännölliset ja komeat päivälliset, oli minulla servelati-makkara ja pennyn-leipä, taikka neljän pennyn talrikki punasta biffiä keittokaupasta, taikka talrikki leipää ja juustoa ja lasillinen olutta eräästä viheliäisestä, vanhasta ravintolasta vastapäätä työpaikkaamme, nimeltä Leijona taikka Leijona ja jotakin muuta, jonka olen unhottanut. Minä muistan, kuinka kerta kannoin omaa leipääni (jonka olin tuonut muassani kotoa aamulla) kainalossa käärittynä paperiin, niinkuin kirja, ja menin mainioon à la mode biffihuoneesen likellä Drury Lane'a ja tilasin "vähäisen talrikin" tätä herkkua leivän ohessa syötäväksi. Mitä kyyppäri ajatteli tämmöisestä oudosta, pikkuisesta olennosta, joka tuli sisään aivan yksinään, sitä en tiedä; mutta minä voin vielä nähdä hänen tuijottelevan itseäni, kun söin päivällistäni, ja tuovan toisen kyyppärin myöskin katsomaan. Minä annoin hänelle puolen pennyä juomarahaksi, ja minä soisin, ettei hän olisi ottanut sitä.
Meillä oli puoli tuntia, luullakseni, teetä varten. Kun minulla oli kylläksi rahaa, oli minun tapa ostaa puoli korttelia keitettyä kahvia ja voileipä. Mutta kun minulla ei ollut mitään, katselin sisään yhteen metsäriista-puotiin Fleetkadulla; taikka olen minä semmoisissa tiloissa käynyt niin kaukana kuin Covent Garden'in torilla ja ihastellut ananasomenoita. Minä kävelin mielelläni Adelphi'n ympärillä, koska se pimeine holveineen tuntui minusta niin mystilliseltä. Minä näen itseni eräänä iltana tulevan esiin jostakin tämmöisestä holvikäytävästä, likellä vähäistä ravintolaa virran luona. Ravintolan edessä on aukea paikka, jossa muutamat hiilenkantajat tanssivat, ja minä istahdan penkille katselemaan heitä. Olisi hauska tietää, mitä he ajattelevat minusta!
Minä olin semmoinen lapsi ja niin vähäinen, että usein, kun menin jonkun vieraan ravintolan tiskin luo ostamaan lasillista olutta tai porteria, sillä kostuttaakseni mitä olin päivälliseksi syönyt, he pelkäsivät antaa sitä minulle. Minä muistan, kuinka eräänä helteisenä iltana menin yhden ravintolan tiskin viereen ja sanoin isännälle:
"Mitä lasillinen parasta — kaikkein parasta oluttanne maksaa?" Sillä se oli joku erityinen tilaisuus. Minä en muista mikä. Ehkä syntymäpäiväni.