Äitini veti esiin oikean käteni, mutta ennen sanotusta syystä olin päättänyt, etten antaisi sitä hänelle, enkä antanutkaan. Minä ojensin hänelle toista, ja hän ravisti sitä sydämellisesti, lausuen, että minä olin urhea poika, ja meni tiehensä.
Juuri tällä hetkellä näen hänen kääntyvän puutarhassa ja paha-enteisistä, mustista silmistään luovan meihin viimeisen katseen, ennenkuin ovi suljetaan.
Peggotty, joka ei ollut virkkanut sanaakaan eikä sormeakaan liikuttanut, pani heti telkimen eteen, ja me menimme kaikki vierashuoneesen. Vastoin tapaansa äitini ei tullut nojatuoliin valkean luo, vaan pysyi huoneen toisessa päässä, jossa hän istui ja lauloi itseksensä.
"Toivon, että teillä oli hupainen ilta, Madam", sanoi Peggotty, seisoen tönkeänä, kuin tynnyri, keskellä huonetta, kynttiläjalka kädessä.
"Kiitoksia paljon, Peggotty", vastasi äitini iloisella äänellä, "minulla on ollut hyvin hupainen ilta".
"Vieras muoto taikka niin tuntuu vaihetuksesta hauskalta", arveli
Peggotty.
"Kyllä, varsin hauskalta", vastasi äitini.
Sillä välin kuin Peggotty jäi liikahtamatta seisomaan keskelle huonetta ja äitini jatkoi laulamistaan, menin minä nukuksiin, vaikka niin herkästi, että kuulin äänet, eroittamatta kuitenkaan, mitä ne sanoivat. Kun puoleksi heräsin tästä levottomasta unen vienoksesta, näin Peggotyn ja äitini itkevän molemmat ja molemmat puhuvan.
"Tämänkaltaisesta Mr. Copperfield ei olisi pitänyt", vakuutti Peggotty.
"Sen minä sanon ja sen minä vannon!"
"Laupias Jumala!" huudahti äitini. "Sinä saatat minut hulluksi! Löytyikö koskaan mitään tyttö raukkaa, jota palveliat kohtelivat niin pahasti, kuin minua! Miksi teenkään itselleni sitä vääryyttä, että sanon itseäni tytöksi? Enkö minä koskaan ole ollut naimisissa, Peggotty?"