"Sen tietää Jumala, että olette olleet, Madam", vastasi Peggotty.
"Kuinka sinä siis uskallat", lausui äitini — "sinä tiedät, etten tarkoita, kuinka sinä uskallat, Peggotty, vaan, kuinka sinä hennot — saattaa minut niin alakuloiseksi ja lausua semmoisia katkeria asioita minulle, vaikka hyvin huomaat, ettei minulla ulkopuolella tätä paikkaa ole yhtäkään ystävää, johon kääntyä!"
"Sitä enemmän syytä", vastasi Peggotty, "sanoa, ettei tämä kelpaa. Ei! tämä ei kelpaa. Ei! vaikka mikä olisi". — Minä pelkäsin, että Peggotty heittäisi kynttiläjalan kädestään; hän heilutti sitä niin kiivaasti.
"Kuinka sinä voit tehdä asiaa niin pahaksi", lausui äitini, vuodattaen runsaammin kyyneliä, kuin ennen, "ja puhua näin väärällä tavalla! Kuinka sinä voit haastella, niinkuin kaikki olisi sovittu ja päätetty, Peggotty, vaikka minä sanon sinulle lakkaamatta, sinä julma ihminen, että paitsi tavallisimpia kohteliaisuuden osoituksia ei mitään ole tapahtunut! Sinä puhut ihastelemisesta. Mikä minun tulee neuvoksi? Jos ihmiset ovat niin tyhmät, että ihastelevat, onko se minun vikani? Mikä minun tulee neuvoksi, kysyn sinulta? Tahtoisitko, että ajan hiukset päästäni ja mustaan kasvoni, taikka että poltan tai kalttaan tai muulla lailla laitan itseni rumaksi? Totta puhuen, sinä tahtoisit sitä, Peggotty. Totta puhuen, sinä olisit aivan mielissäsi siitä."
Nämät moitteet näyttivät minusta kovasti koskevan Peggottyyn.
"Ja minun rakas poikani", huudahti äitini, tullen sen nojatuolin luo, jossa minä olin, ja hyväillen minua, "minun oma pikku Davyni! Tarvitseeko viitata minulle, että minä en rakasta kylläksi kultaista aarrettani, kalliinta pikku olentoa, mikä milloinkaan on löytynyt!"
"Semmoisiin ei ole kukaan koskaan viitannut", sanoi Peggotty.
"Viittasit oikein, Peggotty!" vastasi äitini. "Sinä tiedät, että viittasit. Mitä muuta oli mahdollista päättää siitä, mitä sanoit, sinä lemmetön luontokappale, vaikka tiedät yhtä hyvin, kuin minä, että, kun sain rahani viime neljännekseltä, minä en hänen tähtensä raskinut ostaa itselleni uutta parasollia, vaikka vanha viheriäinen on aivan kulunut ja reunus on perin resainen. Sinä tiedät, että se on, Peggotty. Sinä et voi kieltää sitä". Sitten kääntyen hellästi minun puoleeni, poski minun poskeani vastaan, "olenko minä häijy äiti sinulle, Davy? Olenko minä ilkeä, kova, itsekäs, paha äiti? Sano, että minä olen, lapseni; sano: 'olet', herttainen poikani, ja Peggotty rakastaa sinua, ja Peggotyn rakkaus on paljon parempi, kuin minun, Davy. Minä en rakasta sinua ollenkaan, rakastanko?"
Tähän rupesimme kaikki itkemään. Minä luulen, että minä olin äänekkäin joukossa, vaan sen minä varmaan tiedän, että toden perästä me kaikki itkimme. Minä olin kokonaan sydämestäni sortunut, ja minä pelkään, että ensimäisessä loukatun hellyyden innossani sanoin Peggottya "pedoksi". Tämä rehellinen olento oli, muistaakseni, kovasti murheissaan ja joutui varmaan aivan napittomaksi tässä tilaisuudessa; sillä vähäinen parvi näitä lento-aseita sinkoili sinne tänne, kun hän, sovittuaan äitini kanssa, laski polvillensa nojatuolin viereen ja sopi minun kanssani.
Me panimme kovasti alakuloisina maata. Nyyhkytykseni piti minua kauan aikaa hereillä; ja kun joku varsin ankara nyyhkäys kokonaan nosti minut ylös vuoteessani, näin äitini istuvan peitolla ja nojautuvan minun puoleeni.