Tätini mieltyi niin tähän ajatukseen, että muutamat valmiit vaatteet, jotka ostettiin minulle sinä iltana, merkittiin hänen omalla käsi-alallaan ja lähtemättömällä merkkiläkillä "Trotwood Copperfield", ennenkuin sain ottaa niitä päälleni; ja päätettiin, että kaikki muut vaatteet, jotka tehtäisiin minulle (täydellinen vaatekerta tilattiin sinä iltana), merkittäisiin samalla tavalla.
Näin minä aloitin uutta elämääni uudella nimellä, samalla kuin kaikki minun ympärilläni oli uutta. Nyt kun tuo epätiedon tila oli ohitse, olin monta päivää niinkuin unissa. Minä en koskaan ajatellut, että minulla tädissäni ja Mr. Dick'issä oli kummallinen holhoja-pari. Ajatukseni eivät koskaan olleet varmat, mitä minuun itseen koski. Molemmat selvimmät asiat mielessäni olivat, että vanha Blunderstone'n elämäni oli taantunut kauas minusta — se näytti nyt siirtyneen äärettömän etäisyyden sumuun; ja että jonkunlainen verho ijäksi peitti elämäni Murdstone ja Grinby'n luona. Ei kukaan ole sittemmin nostanut tätä verhoa. Tässä kertomuksessakin olen vaan vastahakoisella kädellä vetänyt sitä hetkeksi ylös, mutta ilolla päästänyt sen taas alas. Tuon elämän muisto täyttää sieluni semmoisella tuskalla ja vaivalla ja on niin toivoa vailla, ettei minulla ole koskaan ollut rohkeutta edes tutkia, kuinka kauan olin tuomittu sitä elämään. Kestikö sitä yhden vuoden vai enemmän, vai vähemmän, sitä en tiedä. Minä tiedän vaan, että se kerta oli olemassa ja sitten loppui; ja että olen kertonut siitä, ja siihen nyt jätän sen.
VIIDESTOISTA LUKU.
Minä alan uudestaan.
Mr. Dick'istä ja minusta tuli pian erittäin hyvät ystävät, ja sangen usein, kun hänen päivätyönsä oli tehty, menimme yhdessä laskemaan isoa paperileijaa. Joka päivä istui hän kauan aikaa memorialinsa ääressä, joka ei koskaan vähintäkään edistynyt, vaikka hän olisi kuinka ahkerasti puuhannut, sillä kuningas Kaarlo Ensimäinen pujahti aina, ennemmin tai myöhemmin, siihen, ja silloin se heitettiin syrjälle ja uutta aloitettiin. Se kärsivällisyys ja toivo, jolla hän kesti tuota alinomaista huonoa onnea, se lempeä käsitys, joka hänellä oli, ettei kaikki ollut oikealla kannalla, mitä Kaarlo Ensimäiseen koski, ne heikot ponnistukset, joilla hän koetti torjua tätä, ja se varmuus, jolla tämä sentään aina pääsi sisään ja pilasi koko memorialin, vaikuttivat syvästi minuun. Mitä Mr. Dick luuli memorialistansa syntyvän, jos se tulisi valmiiksi; mihin hän luuli sen menevän taikka mitä hän luuli sen vaikuttavan, sitä hän ei, minun arvatakseni, tietänyt enemmän, kuin kukaan muukaan. Eikä se ollut ensinkään tarpeellista, että hän vaivasi itseänsä semmoisilla kysymyksillä, sillä, jos mikään oli varmaa auringon alla, oli se varmaa, ettei memoriali koskaan valmistuisi.
Oli oikein liikuttavaa nähdä häntä, ajattelin usein, paperileijoineen, kun tämä oli korkealla ilmassa. Mitä hän oli kertonut minulle huoneessaan, että hän luuli sen levittävän niitä ilmoituksia, jotka olivat liitetyt siihen ja jotka eivät olleet mitään muuta kuin vanhoja lehtiä kesken-eräisistä memorialeista, lienee välisti ollut pelkkää mielijohdetta hänessä; mutta ei, kun hän oli ulkona ja katsoi ylös ilmaan paperileijan puoleen ja tunsi, kuinka se nytki ja tempoi hänen kättänsä. Hän ei koskaan näyttänyt niin onnelliselta ja levolliselta, kuin silloin. Kun iltaisin istuin hänen vieressään viheriällä mäenrinteellä ja näin hänen katselevan paperileijaa, joka oli korkealla tyvenessä ilmassa, oli minun tapa ajatella, että se kohotti hänen hämmentynyttä sieluansa ja kantoi sitä (semmoinen oli minun lapsimainen ajatukseni) ylös säkeisin. Kun hän lappoi sisään nuoraa, ja paperileija yhä aleni tuosta ihanasta valosta, siksi kuin se liehahti maahan ja makasi siinä, niinkuin hengetön olento, näytti hän vähitellen heräävän ikäänkuin unesta; ja minä muistan nähneeni hänen ottavan sitä ylös ja katsovan ympärillensä aivan hämmentyneenä, niinkuin he olisivat molemmat tulleet yhdessä alas, niin että minä säälin häntä kaikesta sydämestäni.
Sillä aikaa kuin yhä enemmän pääsin Mr. Dick'in ystävyyteen ja tuttavuuteen, ei toiselta puolen myöskään hänen lujan ystävänsä, tätini, suosio minua kohtaan vähentynyt. Hän kävi niin lempeäksi minulle, että hän muutamien viikkojen perästä lyhensi ottonimeni Trotwood'in Trot'iksi; vieläpä kehoitti minua toivomaan, että, jos jatkoin, niinkuin olin alkanut, minä ehkä saisin saman sijan hänen rakkaudessaan, kuin sisareni, Betsey Trotwood.
"Trot", sanoi tätini eräänä iltana, kun lautapeli oli vanhan tavan mukaan asetettu hänen ja Mr. Dick'in eteen, "me emme saa unhottaa sinun kasvatustasi".
Tämä oli ainoa asia, joka oli huolettanut minua, ja minä kävin sydämestäni iloiseksi, kun hän rupesi puhumaan siitä.
"Tahtoisitko lähteä Canterbury'yn kouluun?" kysyi tätini.