Minä vastasin, että mielelläni lähtisin, koska se oli niin likellä häntä.
"Hyvä", lausui tätini. "Haluttaisiko sinua lähteä huomenna?"
Koska jo olin tottunut siihen nopeuteen, jolla tätini kaikissa liikkui, ei tämä äkillinen ehdoitus hämmästyttänyt minua, vaan minä sanoin: "kyllä".
"Hyvä", arveli tätini taas. "Janet, tilaa tuo harmaa pony ja kääsyt huomiseksi kello kymmeneksi ja pane kokoon Master Trotwood'in vaatteet tänä iltana",
Minä olin kovasti iloinen näistä käskyistä; mutta sydämeni syytti minua itsekkäisyydestä, kun näin niitten vaikutuksen Mr. Dick'iin, joka kävi varsin alakuloiseksi, kun hän ajatteli eroamme, ja sen vuoksi pelasi niin huonosti, että tätini, useita kertoja näpäistyänsä häntä rystöille kuutiopikarilla, löi kokoon pelilaudan eikä ottanut enää pelataksensa hänen kanssaan. Mutta kun hän tädiltäni kuuli, että minä välisti tulisin kotiin lauvantaisin ja että hän saisi toisinaan tulla tervehtimään minua keskiviikkoisin, virkistyi hän jälleen ja lupasi näitä tilaisuuksia varten tehdä uuden paperileijan, joka ko'on puolesta suuresti voittaisi nykyisen. Aamulla oli hän taas surumielisenä ja olisi tukenut itseänsä sillä, että hän antoi minulle kaikki ne rahat, jotka hänellä oli hallussansa, sekä hopean että kullan, jollei tätini olisi tullut väliin ja rajoittanut lahjaa viiteen shillingiin, jotka hänen vakavasta pyynnöstänsä jälestäpäin lisättiin kymmeneksi. Me erosimme mitä ystävällisimmällä tavalla puutarhan portilla eikä Mr. Dick mennyt sisään huoneesen, ennenkuin tätini oli kulettanut minut pois sen näkyvistä.
Tätini, joka ei ensinkään huolinut ihmisten ajatuksista, ajoi erinomaisen taitavasti harmaata ponya Dover'in läpi, istuen korkeana ja kankeana kuin juhlavaunujen ajaja, pitäen sitä tarkalla silmällä, mihin hyvänsä se meni, ja katsoen kunnian-asiaksi, ettei se missään suhteessa saanut tehdä oman päänsä mukaan. Kun pääsimme maantielle, salli hän sen kuitenkin vähän huoata; ja katsahtaen minuun, joka istuin jonkunlaisessa tyynyjen laaksossa hänen vieressään, kysyi hän minulta, olinko minä onnellinen.
"Hyvin onnellinen, kiitoksia paljon, täti", vastasin minä.
Hän oli varsin mielissään; ja, koska hänen molemmat kätensä olivat kiinni, taputti hän päätäni ruoskallansa.
"Onko se suuri koulu, täti?" kysyin minä.
"Minä en tiedä", sanoi tätini. "Me menemme ensiksi Mr. Wickfield'in luo".