"Kipeä!" vastasi "vanha soturi". "Rakas Sir, hän on jos jotakin".
"Paitsi terve?" sanoi Mr. Wickfield.
"Paitsi terve, aivan niin!" lausui "vanha soturi". "Hän on epäilemättä sairastanut hirveitä päivänpistoksia ja suokuumetta ja horkkaa ja mitä ikinä saatatte mainita. Mitä hänen maksaansa tulee", lisäsi "vanha soturi" nöyrästi, "sen hän tietysti katsoi menneeksi, samalla kuin hän lähti sinne!"
"Kertooko hän kaikki nämät?" kysyi Mr. Wickfield.
"Kertoo? Rakas Sir", vastasi Mrs. Markleham, ravistaen päätänsä ja viuhkaansa, "vähänpä te Jack Maldon raukkaani tunnette, kun teette semmoisen kysymyksen. Kertoo? Ei hän. Ennen saisitte laahauttaa häntä neljän hurjan hevosen perässä".
"Äiti!" sanoi Mrs. Strong.
"Rakas Annie'ni", vastasi hänen äitinsä, "minä saan kerrallaan pyytää, ettet keskeytä minua, jollei vahvistaaksesi mitä minä sanon. Sinä tiedät yhtä hyvin, kuin minä, että serkkusi Maldon ennen antaisi laahauttaa itseänsä vaikka kuinka monen hurjan hevosen perässä tahansa — miksi rajoittaisin itseäni neljään! Minä en tahdo rajoittaa itseäni neljään — kahdeksan, kuudentoista, kahdenneljättä hevosen perässä, ennenkuin hän sanoisi jotakin, joka kumoisi tohtorin tuumat".
"Wickfield'in tuumat", lausui tohtori, leukaansa sivellen ja katuvaisesti neuvon-antajaansa katsoen. "Se on meidän yhteiset tuumamme hänen hyväksensä. Minä sanoin itse: ulkomailla taikka kotona".
"Ja minä sanoin", lisäsi Mr. Wickfield vakavasti, "ulkomailla. Minä se olin, joka lähetin hänet ulkomaille. Edesvastaus on minun".
"Kuka edesvastauksesta puhuu!" huudahti "vanha soturi". "Tehtiinhän kaikki hänen hyväksensä, rakas Mr. Wickfield; tehtiinhän kaikki hänen edukseen ja hyödykseen, sen tiedämme. Mutta jos tuo rakas poika ei voi elää siellä, niin ei hän voi elää siellä. Ja jollei hän voi elää siellä, niin kuolee hän sinne, ennenkuin hän kumoo tohtorin tuumat. Minä tunnen hänet", lausui "vanha soturi", viuhkoittaen itseänsä jonkunlaisessa levollisessa profeetallisessa tuskassa, "ja minä tiedän, että hän kuolee sinne, ennenkuin hän kumoo tohtorin tuumat".