"Enkö ole mitä?" kysyi gentlemani takaa.
"Kasvattaneet Suffolk'in hevosia tukulta?"
"Niin luulisin", vastasi gentlemani. "Ei ole sitä hevoslajia, jota minä en ole kasvattanut, eikä myöskään sitä koiranlajia. Hevoset ja koirat ovat muutamien ihmisten mieli-asia. Ne ovat ruoka ja juoma minulle — asunto, vaimo ja lapset — lukemiseni, kirjoittamiseni ja luvunlaskuni — nuuska, tupakka ja uni".
"Hän ei ole sitä laatua, että hänen sopii istua kutsinlaudan takana, vai kuinka?" kuiskasi William korvaani, ohjaksia pidellessään.
Minä ymmärsin tämän muistutuksen niin, että hän sillä ilmoitti suovansa, että gentlemani saisi minun paikkani; ja sentähden minä punehtuen otin siitä luopuakseni.
"No, jollette pidä sillä väliä, Sir", lausui William, "luulen, että se olisi soveliaampi".
Tätä olen aina katsonut ensimäiseksi kukistuksekseni tässä elämässä. Kun vaunukonttorissa nimeni pantiin kirjaan sekä paikkani vaunuissa, piirrettiin "kutsinlaudan sija" nimeni kohdalle ja minä annoin konttoristille puolen kruunua. Minä olin puettu erityiseen päällystakkiin ja shaaliin, vartavasten tehdäkseni kunniaa tälle korkealle paikalle, olin rehennellyt suuresti tämän johdosta ja tuntenut, että tuotin arvoa vaunuille. Ja tässä, ihan ensimäisellä taipaleella pantiin minun sijaani retkaleinen, karsas-silmäinen mies, jolla ei ollut mitään muuta ansiota, kuin että hän haisi niinkuin palkka-ajurin talli ja osasi kiivetä minun ylitseni enemmän kärpäsen, kuin ihmisen tavalla, samalla kuin hevoset laukkasivat eteenpäin!
Jonkunmoinen epäilys itse suhteeni, joka usein on ahdistanut minua elämässäni vähissä tilaisuuksissa, jolloin se pikemmin olisi saanut olla poissa, ei suinkaan ehkäistynyt kasvussansa tämän pikkuisen tapauksen kautta Canterbury'n vaunujen ulkopuolella. Suotta minä turvasin karheaan ääneen. Minä laskin koko loppupuolen matkaa sanani perimmästä sydän-alastani, mutta tunsin itseni aivan kukistetuksi ja kauhean nuoreksi.
Minusta oli kuitenkin outoa ja huvittavaa istua tuolla ylhäällä neljän hevosen takana, hyvin kasvatettuna, hyvin puettuna ja paljon rahaa plakkarissa, sekä katsella niitä paikkoja, jossa olin maannut vaivaloisella matkallani. Minulla oli yltäkyllin miettimisen aineita jokaisessa enemmän silmään pistävässä kohdassa tien vieressä. Kun katselin niitä kulkiaimia, joitten ohitse ajoimme, ja näin tuon hyvin muistetun kasvojen muodon kääntyvän ylöspäin, tuntui minusta, kuin kattilanpaikkurin nokinen käsi jälleen olisi kourinut paitani rintamusta. Kun kalistelimme pitkin Chatham'in kapeata katua ja minä vilaukselta eroitin sen kujan, jossa tuo vanha hirviö asui, joka oli ostanut jakkuni, kurotin uteliaasti kaulaani nähdäkseni sitä paikkaa, jossa olin istunut päivänpaisteessa ja varjossa rahaani odottamassa. Kun viimein ehdimme viimeiselle taipaleelle likelle Londonia ja kuljimme saman Salem House'n sivuitse, jossa Mr. Creakle oli raskaalla kädellä huiminut ympärillensä, olisin antanut kaikki, mitä minulla oli, jos olisin saanut laillisen luvan astua alas, piestä häntä ja päästää ulos kaikki pojat, niinkuin yhtä monta häkkiin suljettua varpusta.
Me pysähdyimme Charing Cross'iin ulkopuolelle "Kultaista Ristiä", joka silloin oli jotenkin rappeutunut hotelli tiheään asutussa korttelissa. Joku kyyppäri näytti minulle kahvihuoneen ja joku neitsyt saatti minut vähäiseen makuukammiooni, joka haisi niinkuin hyyry-vaunut ja oli umpisulkeinen kuin sukuhauta. Minä huomasin yhä tuskalla nuoruuttani, sillä ei kukaan osoittanut mitään kunnioitusta minulle. Neitsyt ei huolinut yhtään minun ajatuksistani missään asiassa ja kyyppäri asettui tuttavan kannalle minun suhteeni ja tarjosi neuvoja minulle kokemattomuudessani.