"Sinä suoritat varmaan korkean opinmäärän yliopistossa, Steerforth", arvelin minä, "jollet ole sitä jo tehnyt; ja he saavat hyvän syyn ylpeillä sinusta".
"Minäkö opinmäärän suorittaisin!" huudahti Steerforth. "Ei! rakas
Tuhat-ihanaiseni, — et suinkaan pane pahaksi, vaikka nimitän sinua
Tuhat-ihanaiseksi?"
"En ollenkaan!" vastasin minä.
"Sepä hyvä toveri! Rakas Tuhat-ihanaiseni", lausui Steerforth, nauraen, "minulla ei ole vähintäkään halua elikkä aikomusta kunnostaa itseäni sillä tapaa. Minä olen tehnyt tarpeeksi minun tarkoitustani varten. Minä tunnen, että oma seurani kylläksi rasittaa minua jo semmoisena kuin nyt olen".
"Mutta maine—" aloitin minä.
"Sinä romantillinen Tuhat-ihanainen!" arveli Steerforth, nauraen vielä sydämellisemmin; "miksi minä vaivaisin itseäni, että parvi paksupäitä kummastuksesta ammottelisi suutansa ja nostaisi ylös käsiänsä? Tehkööt sitä jollekulle muulle. Siinä on hänelle mainetta kyllin, ja olkoon se hänelle suotu".
Minä olin häpeissäni, kun olin niin suuresti erehtynyt, ja halusin muuttaa puhe-ainetta. Onneksi se ei ollut mikään vaikea asia, sillä Steerforth osasi aina omituisella huolimattomuudella ja hilpeydellä mennä yhdestä asiasta toiseen.
Kaikenlaisia huomattavia katseltuamme söimme vähäisen murkinan, ja lyhyt talvipäivä kului niin nopeasti, että jo hämärsi, kun postivaunut pysähtyivät meidän kanssamme vanhan tiilirakennuksen eteen Highgate'n kunnaan huipulle. Vanhanpuolinen, vaikk'ei aivan ijästynyt, käytökseltään ylpeä, kauniin-muotoinen lady seisoi ovella, kun astuimme maahan, ja, tervehtien Steerforth'ia "kalliimmaksi James'iksensa", sulki hänet syliinsä. Tämä Lady, jota Steerforth, minua esitellessään, ilmoitti äidiksensä, toivotti komeasti minua tervetulleeksi.
Se oli pulskea, vanhan-aikainen kartano, hyvin hiljainen ja siivo. Huoneeni akkunasta näin koko Londonin etäällä, niinkuin äärettömän sumun, josta sieltä täältä valkea kimalteli. Pukiessani ja ennenkuin minua kutsuttiin päivällisille oli minulla vaan aikaa pikimmältä silmäillä tukevia huonekaluja, puitteisin asetettuja kirjauksia (joita, niinkuin luulen, Steerforth'in äiti oli tyttönä ommellut) sekä muutamia mustalla liidulla piirrettyjä kuvia ladyistä, joilla oli puuteroitut hiukset ja korsetit ja jotka tulivat ja menivät seinillä, samalla kuin vasta sytytetty valkea ratisi ja kihisi pesässä.
Ruokasalissa oli toinenkin lady, mustanverevä, varreltaan hoikka ja lyhyt. Hän ei ollut miellyttävä katsella, mutta ei rumakaan, ja herätti huomiotani ehkä sentähden, ett'en ollut odottanut saavani nähdä häntä; ehkä sentähden, että havaitsin itseni istuvan vastapäätä häntä; ehkä sentähden, että hänessä todella oli jotakin merkillistä. Hänellä oli mustat hiukset ja kiihkeät, mustat silmät. Hän oli laiha ja hänellä oli arpi huulessa. Se oli vanha arpi — minun tulisi pikemmin nimittää sitä saumaksi, sillä se oli samanvärinen kuin muu iho ja vuosia takaperin umpeen mennyt — joka alkuansa oli viiltänyt hänen suunsa poikki alaspäin leukaa kohden, mutta nyt tuskin näkyi toiselta puolen pöytää, paitsi yläpuolelta ylihuulta ja ylihuulessa, jonka muodon se oli muuttanut. Minä päätin itsekseni, että hän oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha ja mieli miestä. Hän oli vähän rappeutunut — niinkuin rakennus, jossa ei moneen aikaan ole asuttu; mutta hän ei kuitenkaan ollut ruma, niinkuin jo sanoin. Hänen laihuutensa näytti lähtevän jostakin sisällisestä, kalvavasta tulesta, joka pääsi ilmoille hänen hiukeevain silmiensä kautta. Hän esitettiin minulle Miss Dartle'ksi; sekä Steerforth että tämän äiti nimittivät häntä Rosaksi. Minä huomasin, että hän asui siellä ja kauan aikaa oli ollut Mrs. Steerforth'in hupilaisena. Minä havaitsin, ettei hän koskaan sanonut suoraan, mitä hän aikoi sanoa, vaan ainoastaan viittasi siihen ja sen kautta teki asian suuremmaksi, kuin se oli. Esimerkiksi kun Mrs. Steerforth enemmän leikillä kuin täydellä todella muistutti, että hän pelkäsi, että hänen poikansa eli huimaa elämää yliopistossa, katkaisi Miss Dartle näin: