Omaa katsantotapaansa kaikissa kysymyksissä ja muistutuksiansa siihen, mitä sanottiin häntä vastaan, toi Miss Dartle esiin samalla tavalla: välisti, minä en voinut salata sitä itseltäni, suurella voimalla, vaikka Steerforth'inkin mielipiteitä vastaan. Yhden esimerkin näin, ennenkuin päivälliset olivat suoritetut. Kun Mrs. Steerforth puhui minun kanssani aikomuksestani lähteä alas Suffolk'iin, tulin sanoneeksi, kuinka se ilahuttaisi minua, jos Steerforth seuraisi minua sinne; ja kertoessani tälle, että aioin mennä katsomaan vanhaa hoitajatartani ja Mr. Peggotyn perhettä, muistutin häntä siitä venemiehestä, jonka hän oli koulussa nähnyt.
"Tuo karkea toveri!" lausui Steerforth. "Hänellä oli poikansa muassaan, eikö ollut?"
"Ei. Se oli hänen veljensä poika" vastasin minä; "jonka hän on ottanut omaksi pojakseen. Hänellä on myöskin sangen sievä pikkuinen sisarentytär, jonka hän on ottanut tyttäreksensä. Lyhyeltä, hänen huoneensa (taikka oikeammin hänen veneensä, sillä hän asuu semmoisessa kuivalla maalla) on täynnä ihmisiä, joille hän alati osoittaa jalomielisyyttänsä ja hyvyyttänsä. Sinun olisi hupaista nähdä tämä perhe".
"Olisiko?" lausui Steerforth. "Hyvä, niin minäkin luulen. Saadaan nähdä, mitä voi tehdä. Kyllä maksaisi vaivan matkustaa — siitä huvista puhumatta, että matkustaisin sinun kanssasi, Tuhat-ihanaiseni — ja nähdä tuollaisia ihmisiä yhdessä ja olla yksi heistä".
Uusi huvin toivo sykähytti sydäntäni. Mutta se oli sen äänen johdosta, jolla Steerforth oli puhunut tuollaisista ihmisistä, kuin Miss Dartle, jonka hehkuvat silmät olivat tarkasti katselleet meitä, nyt taas säisti:
"Vai niin? Jutelkaat minulle. Ovatko he sitä todella?" sanoi hän.
"Ovatko he mitä? Ja mitkä ovat mitä?" kysyi Steerforth.
"Tuollaiset ihmiset. — Ovatko he eläimiä ja möhkäleitä ja toisenlaisia olentoja? Minä tahtoisin tietää sen verran".
"Epäilemättä on hyvin suuri eroitus heillä ja meillä", lausui Steerforth kuivankiskoisesti. "Sitä ei tarvitse odottaa, että he ovat niin hienotunteisia, kuin me. Heidän arkuutensa ei loukkaannu eikä pahoitu niin helposti. He ovat kauhean siveitä — ainakin muutamat ihmiset väittävät sitä enkä minä suinkaan pane näitä vastaan — mutta heillä ei ole erittäin hento luonto, ja heidän sopii olla kiitolliset, niinkuin heidän karkean, kovan nahkansakin, etteivät hevin haavoitu".
"Todesti!" sanoi Miss Dartle. "Minä en tiedä nyt, milloin olisin ollut enemmän hyvilläni, kuin tätä kuullessani. Se on lohduttavaa! Se on niin hauskaa tietää, että, kun he kärsivät, he eivät tunne sitä! Välisti olen ollut levoton tuollaisten ihmisten puolesta; mutta nyt aion kokonaan herjetä heitä ajattelemasta! Oppia ikä kaikki. Minulla oli epäilykseni, minä tunnustan sen, mutta nyt ne ovat kadonneet. Minä en tietänyt, mutta nyt minä tiedän; ja tämä osoittaa, kuinka edullista on kysyä — eikö ole?"