Minä katselin ovea päin enkä nähnyt mitään. Minä yhä katselin ovea päin, ajatellen, että Miss Mowcher jotenkin kauan hankki tuloa, kun äärettömäksi kummastuksekseni jonkun sohvan ohitse, joka seisoi minun ja oven välillä, vaappuen tuli huohotteleva, noin neljänkymmenen tai viidenviidettä vuoden vanha kääpiö, jolla oli kovin iso pää ja naama, pari kujeellisen harmaata silmää ja niin erinomaisen lyhyet käsivarret, että hänen, voidaksensa veitikkamaisesti asettaa sormeansa nykeränenälleen, samalla kuin hän tirkisteli Steerforth'ia, täytyi kohdata sormea puoli-tiessä ja laskea nenänsä sitä vastaan. Hänen leukansa, tuommoinen kaksinkertainen leuka, oli niin lihava, että se kokonaan nielaisi hänen hattunsa nauhat ruusuineen päivineen. Kaulaa hänellä ei ollut mitään; vyötäisiä hänellä ei ollut mitään; sääriä hänellä ei ollut mitään, ei ainakaan mitään mainittavia; sillä vaikka hän oli täysi- jopa uhkeakasvuinen alas siihen paikkaan asti, josta hänen vyötäisensä olisivat alkaneet, jos hänellä olisi ollut jotakin sentapaista, ja vaikka hän päättyi, niinkuin inhimilliset olennot tavallisesti päättyvät, jalkaparilla, oli hän niin lyhyt, että hän seisoi tavallisen tuolin vieressä, niinkuin se olisi ollut pöytä, ja tuolin pohjaa vastaan nojautti laukkua, jota hän kantoi. Tämä lady, joka oli puettu vallattomalla, sukevalla tavalla, saatti jo mainitulla, vaivaloisella keinolla nenänsä ja etusormensa keskinäiseen yhteyteen, piti pakosta päätänsä kallellaan ja teki, toisen terävän silmänsä ummistamalla, kasvonsa tavattoman viekkaaksi sekä puhkesi, Steerforth'ia hetken aikaa tirkistettyään, seuraavaan sanatulvaan:
"Kuinka! kukkaseni!" alkoi hän leikillisesti, pudistaen isoa päätänsä Steerforth'ille. "Oletteko todella täällä? Voi te häijy poika, hyi häpeä, mitä teette niin kaukana poissa kotoa? Jotakin pahuutta toimittamassa, takaan minä. Oh, te olette aika veitikka, Steerforth, niin te olette, ja minä olen toinen, enkö ole? Ha, ha, ha! Te olisitte nyt pannut vetoa sata puntaa viittä vastaan, ettette saisi nähdä minua täällä, ettekö olisi? Minä olen joka paikassa, oiva ystäväni. Minä olen siellä ja täällä ja kaikkialla niinkuin silmänkääntäjän raha ladyn nenäliinassa. Mutta nenäliinoista puhuessamme — ja ladyistä puhuessamme — mikä lohdutus te olette hyvälle äidillenne, ettekö ole, rakas poikani, uskokoon ken tahtoo!"
Miss Mowcher päästi tässä paikassa puheessaan auki hattunsa, heitti taaksepäin nauhat ja istui huohottaen pallille valkean eteen — muodostaen itselleen jonkunlaista majaa päivällispöydästä, joka levitti mahogny-suojaansa hänen päänsä yli.
"Voi minun tähteni ja mikä niitten nimi lienee!" jatkoi hän, lyöden kummallakin kädellänsä vähäisiä polviansa ja katsellen viekkaasti minun puoleeni, "minä olen liian verevä, siinä vika on, Steerforth. Kappaleen portaita ylöspäin astuttuani, on minun yhtä suuri vastus jokaisesta henkäyksestä, kuin jos se olisi aamillinen vettä. Jos näkisitte minun katsovan ulos jostakin ylikerroksen akkunasta, luulisitte minua kauniiksi naiseksi, eikö niin?"
"Sitä luulisin, missä ikinä näkisin teidät", vastasi Steerforth.
"Menkäät tiehenne, koiransilmä, menkäät!" huusi pikku olento, huiskuttaen häntä kohden nenäliinaansa, jolla hän pyyhki kasvojansa, "älkäätkä olko hävytön! Mutta minä vakuutan teille kunnian-sanallani, että menneellä viikkoa olin lady Mithers'in luona — siinä vasta naista on! Voi sitä tapaa, jolla hän pukee itsensä! — Ja Mithers itse tuli huoneesen, jossa odotin Mrs. Mithers'iä — siinä vasta miestä on! Voi sitä tapaa, jolla hän pukee itsensä! Entä hänen perukinsa! sillä hän on pitänyt perukia nämät kymmenen vuotta — ja hän lateli minulle sillä tapaa kohteliaisuuksiansa, että melkein luulin itseni olevan pakoitetun soittamaan kelloa. Ha! ha! ha! Hän on hupainen hylkiö, mutta häneltä puuttuu elin-ohjeita".
"Mitä lady Mithers'in luona teitte?" kysyi Steerforth.
"Se olisi kielittelemistä, lapsi kultani", vastasi hän, taputtaen nenäänsä jälleen, kasvojansa väännellen ja vilkuttaen silmiänsä, niinkuin pikkuinen velho. "Älkäät te siitä huoliko! Teidän tekisi mieli tietää, estänkö minä hänen hiuksiansa lähtemästä vai värjään niitä vai maalaan hänen ihoansa vai parannan hänen kulmakarvojansa, eikö niin? Ja sen saattekin tietää, lemmittyni — kun juttelen asian teille! Tiedättekö, mikä minun iso-isäni isän nimi oli?"
"En", lausui Steerforth.
"Se oli Walker,[24] suloinen sydänkäpyni", vastasi Miss Mowcher, "ja hän polveusi pitkästä Walker'ien sarjasta, joilta minä olen perinyt kaikki Hookey'n tilukset".