Minulla oli jonkunlainen typerä aikomus vastata, että aioin odottaa, että saisin saattaa häntä portaista alas. Minä arvaan, että jollakin tavalla lausuinkin sitä; sillä vähän aikaa minua tarkasti katseltuaan näytti hän ymmärtävän ja vastasi matalalla äänellä:
"Minä tiedän, että tahdot tehdä, mitä minä pyydän, jos sanon sinulle, että hartaasti suon sitä. Mene nyt täältä, Trotwood, minun tähteni, ja pyydä, että ystäväsi vievät sinut kotiin".
Hän oli sillä haavaa saattanut minut sen verran järkeeni, että, vaikka olin suuttunut häneen, olin häpeissäni ja lyhyellä "hyvästi!" nousin ja menin pois. He seurasivat minua, ja minä astuin yhdellä kertaa login-ovesta makuuhuoneeseni, jossa ainoastaan Steerforth oli kanssani ja jossa vuoroin kerroin hänelle, että Agnes oli sisareni, vuoroin vannotin häntä tuomaan korkkiruuvia, että saisin avata uutta viinipulloa.
Kuinka joku, vuoteessani maaten, makasi siinä ja haasteli ja uudestaan tapaturmaa toimitteli näitä kaikkia kuumeenkaltaisessa unelmassa, jota kesti koko yön — vuode kuohuvana merenä, joka ei koskaan tyyntynyt! Kuinka minua, kun tämä joku vähitellen muuttui minuksi itseksi, rupesi kuivaamaan ja minusta tuntui, kuin ihoni ollut olisi kova lauta, kieleni tyhjän kattilan pohja, joka oli pitkästä palveluksesta tahmennut ja paloi verkkaisella valkealla, ja kämmeneni kuumat metalli-laa'at, joita ei mikään jää voinut kylmentää!
Mutta sitä sielun tuskaa, omantunnon soimausta ja häpeätä, jota tunsin, kun heräsin itsetietoon seuraavana päivänä! Kauhuni, kun luulin tehneeni tuhansia tyhmiä töitä, joita olin unhottanut pois ja joita ei mikään koskaan voinut sovittaa — muisto tuosta haihtumattomasta katseesta, jonka Agnes oli luonut minuun — kiduttava mahdottomuus tavata häntä, kosk'en minä luontokappaleena, jommoisena olin, tietänyt, kuinka hän sattui olemaan Londonissa taikka missä hän asui — inhoni, jonka yksistään sen huoneen näky herätti, jossa juominki pidettiin — pakottava pää — savun haju, lasien näky, kykenemättömyyteni mennä ulos taikka edes nousta ylös! Voi, mikä päivä se oli!
Voi, mikä ilta, kun istuin valkean ääressä, edessäni maljallinen rasva-tiplaista lampaanlihan-lientä, ja ajattelin, että astuin samaa tietä, kuin edelläkäviäni, ja ehkä perisin hänen surkean elämäkertansa, niinkuin hänen huoneensakin, ja puoleksi tuumin rientää suorastaan Dover'iin ja ilmoittaa kaikki! Mikä ilta, kun Mrs. Crupp tuli sisään ottamaan pois liemi-maljaa ja juusto-talrikilla toi minulle yhden munuaisen, joka oli ainoa jäännös eilisistä pidoista, ja minä todella olin valmis heittäymään hänen nankini-syliinsä ja syvästi katuen sanomaan: "Voi, Mrs. Crupp, Mrs. Crupp, älkäät huoliko jälkeenjääneistä ruo'ista! Minä olen kovin onneton!" — jollen siinäkin tilassa olisi epäillyt, että Mrs. Crupp oli semmoinen nainen, johon sopi luottaa!
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Hyviä ja pahoja enkeleitä.
Tämä surkea päänkivistyksen, pahoinvoinnin ja katumuksen päivä päättyi, ja minä olin seuraavana aamuna ulos lähtemälläni, epäselvästi muistellen päivällispitojeni aikaa, ikäänkuin joukko titaneja olisi ottanut äärettömän suuren kangen ja työntänyt entispäivän muutamia kuukausia taaksepäin, kun näin kirjeenkantajan tulevan portaita ylös, kirje kädessä. Hän ei pitänyt erinäistä kiirettä asiansa ajossa, mutta, kun hän näki minun portaitten ylipäästä käsipuun takaa katselevan itseään, pisti hän pientä ravia ja tuli läähöttäen ylös, niinkuin hän olisi juossut itsensä hengästyksiin.
"T. Copperfield, Esquire", lausui kirjeenkantaja, koskien hattuansa vähäisellä ruokokepillänsä.