"Kuinka? Uriah? Tuo halpa, imarteleva olento käärmeilisi semmoiseen arvoon?" huudahdin minä harmistuneena. "Etkö ole vastustanut sitä, Agnes? Ajattele, minkälainen yhdistys siitä nähtävästi tulee. Sinun täytyy puhua suoraan. Sinä et saa sallia, että isäsi astuu semmoisen mielettömän askeleen. Sinun täytyy estää sitä, Agnes, niin kauan kuin vielä on aikaa".
Yhä katsellen minua, pudisti Agnes päätänsä, sillä välin, kuin minä puhuin, ja hymyili heikosti kiivauttani. Sitten hän vastasi:
"Sinä muistat viimeisen keskustelumme isästäni? Ei siitä mennyt pitkä aika — ei enemmän, kuin pari kolme päivää — kuin hän antoi minulle ensimäisen tiedon siitä, mitä nyt kerron sinulle. Oli surullista nähdä, missä taistelossa hän oli, kun hän koetti esitellä sitä minulle vapaaehtoiseksi asiaksi hänen puoleltaan eikä kuitenkaan saanut salatuksi, että hänen oli pakko siihen. Minä olin kovin murheissani".
"Pakko siihen, Agnes! Kuka häntä siihen pakoittaa?"
"Uriah", vastasi hän, hetken epäiltyään, "on saattanut itsensä välttämättömän tarpeelliseksi isälle. Hän on viekas ja valpas. Hän on urkkinut tietoihinsa isäni heikkoudet, pitänyt niitä vireillä ja käyttänyt niitä eduksensa, siksi kuin — yhdellä sanalla sanoakseni kaikki, mitä tarkoitan, Trotwood, siksi kuin isä rupesi pelkäämään häntä".
Sitä oli enemmän, jota hän olisi voinut sanoa; enemmän, jota hän tiesi taikka epäili; sen minä selvästi näin. Minä en voinut vaivata häntä kysymällä, mitä se oli, sillä minä tiesin, että hän salasi sitä minulta, isäänsä säästääksensä. Minä ymmärsin, että asiat jo kauan aikaa olivat kallistuneet sinnepäin: niin, jos vähänkin ajattelin, täytyi minun havaita, että asiat olivat kauan aikaa kallistuneet sinnepäin. Minä pysyin äänetönnä.
"Hänen valtansa isäni suhteen", lausui Agnes, "on sangen suuri. Hän osoittaa nöyryyttä ja kiitollisuutta — rehellisesti ehkä; minä toivon niin — mutta hänen asemansa on todella mahtava, ja minä pelkään, että hän kovalla tavalla käyttää tätä valtaansa".
Minä sanoin, että hän oli ilkeä koira, ja mieleni oli oikein hyvä, kun tällä hetkellä sain sanoa sitä.
"Siihen aikaan, jota mainitsin ja jolloin isä puhui minun kanssani", jatkoi Agnes, "oli hän ilmoittanut isälle, että hän aikoi muuttaa pois; että hän oli kovin pahoillaan ja vastahakoinen luopumaan, mutta, että hänen nyt oli parempi tulevaisuus tarjona. Isäni oli silloin kovin alakuloinen ja enemmän sortunut surusta, kuin ikinä sinä taikka minä olemme nähneet; mutta tämä asiakumppanuuden tuuma näytti huojentavan häntä, vaikka samalla kertaa tuntui siltä, kuin hän olisi ollut loukattu ja häpeissänsä siitä".
"Ja kuinka sinä menettelit, Agnes?"