"Minä tein, Trotwood", vastasi hän, "mitä, toivoakseni, oli oikein. Vakuutettuna siitä, että altistuminen oli tarpeellinen isäni rauhalle, pyysin häntä rupeamaan siihen. Minä sanoin, että se keventäisi hänen elämänsä taakkaa — minä toivon, että se keventää! — ja antaisi minulle enemmän tilaisuutta seurustella hänen kanssaan. Voi, Trotwood!" huudahti Agnes, käsillänsä peittäen kasvojaan, kun kyynelet valuivat niistä alas, "minusta tuntuu melkein kuin olisin ollut isäni vihollinen eikä hänen rakastava lapsensa. Sillä minä tiedän, kuinka rakkaus minuun on muuttanut hänet. Minä tiedän, kuinka hän on supistanut taipumustensa ja velvollisuuksiensa piirin ja yhdistänyt kaikki ajatuksensa minuun. Minä tiedän, kuinka monesta asiasta hän on luopunut minun tähteni, ja kuinka hänen tuskalliset huolensa minun puolestani ovat kolkostuttaneet hänen elämäänsä, heikontaneet hänen voimaansa ja jäntevyyttänsä, alituisesti kääntäen niitä samaan ajatukseen. Jospa joskus saisin tämän parannetuksi! Jospa joskus voisin auttaa häntä ylöspäin, koska olen, vaikka viattomasti, ollut syypäänä hänen alaspäin menoonsa".
Minä en ollut koskaan ennen nähnyt Agnes'in itkevän. Minä olin nähnyt kyyneliä hänen silmissään, kun toin kotiin uusia kunniamerkkejä koulusta, minä olin nähnyt niitä, kun viimein puhuimme hänen isästään, ja minä olin nähnyt hänen kääntävän pois leppeätä päätänsä, kun jätimme toinen toisemme hyvästi; mutta minä en ollut koskaan nähnyt hänen surevan niinkuin nyt. Se saatti minut niin murheelliseksi, etten voinut muuta kuin yksinkertaisella, avuttomalla tavalla sanoa: "Voi, Agnes, älä nyt! Älä, rakas sisareni!"
Mutta Agnes oli liian etevä minun suhteeni luonteen ja aikomusten puolesta, niinkuin nyt hyvin tiedän — mitä tahansa silloin tiesin taikka en tietänyt — ettei hän kauan tarvinnut pyyntöjäni. Se kaunis, levollinen käytös, joka muistissani eroittaa hänet kaikista muista, palasi jälleen, niinkuin pilvi olisi poistunut kirkkaalta taivaalta.
"Ei ole luultavaa, että enää saamme olla kauan aikaa kahden kesken", lausui Agnes, "ja niin kauan kuin minulla on tilaisuus, salli minun vakaasti pyytää sinua, Trotwood, olemaan ystävällinen Uriah'lle. Älä sysää häntä pois luotasi. Älä suutu siihen (niinkuin minä luulen, että sinulla on luonnosta taipumus tehdä), mikä hänessä on sinua miellyttämättä. Häneen ehkä ei ole syytä suuttua, sillä me emme varmaan tiedä mitään pahaa hänestä. Oli miten oli, ajattele ensiksi isää ja minua".
Agnes'illa ei ollut mitään aikaa sanoa enemmän, sillä ovi aukeni ja Mrs. Waterbrook, joka oli kookas lady — taikka jolla oli kookas puku: minä en tarkkaan tiedä, kumpi oli laita, sillä minä en tiedä, mikä oli pukua, mikä ladyä — tuli purjehtien sisään. Minulla oli joku hämärä muisto, että olin nähnyt hänet teaterissa, niinkuin vaaleassa taikalyhdyssä; mutta hän näytti täydellisesti muistavan minut ja yhä epäilevän, että olin päihtyneenä.
Vähitellen huomatessaan, että olin selvä ja (toivoakseni) häveliäs nuori gentlemani, muuttui Mrs. Waterbrook kuitenkin paljon lempeämmäksi minua kohtaan ja kysyi ensiksi, kävelinkö usein puistoissa, ja toiseksi, otinko paljon osaa seura-elämään. Kun kieltämällä vastasin molempiin näihin kysymyksiin, tuntui minusta, kuin taas olisin alentunut hänen hyvässä ajatuksessaan; mutta hän salasi sitä taitavasti ja käski minut päivällisille seuraavaksi päiväksi. Minä suostuin kutsumukseen ja sanoin jäähyväiseni, mennessäni poiketen Uriah'n luo byroosen, johon jätin korttini häntä varten, koska hän oli poissa.
Kun seuraavana päivänä saavuin päivällisille ja, oven auettua, painuin paistin-käryyn, niinkuin saunan löylyyn, aavisti minua, etten minä ollut ainoa vieras; sillä minä tunsin kohta kirjeenkantajan, joka valepuvussa autti perheen palveliaa ja vartoi portaitten alipäässä, minua ilmoittaaksensa. Rohkeasti nimeäni kysyessään koetti hän kaikin voimin näyttää siltä, kuin hän ei koskaan ennen olisi nähnyt minua; mutta hyvin minä hänet tunsin, ja hyvin hän minut tunsi. Omatunto teki meistä molemmista pelkureita.
Minä näin, että Mr. Waterbrook oli keski-ikäinen gentlemani, jolla oli lyhyt kaula ja iso paidankaulus ja jota vaan mustan nenän puute esti olemasta täydellisenä moppakoiran kuvana. Hän lausui minulle, että häntä ilahutti saada kunnia päästä tuttavuuteen minun kanssani; ja kun olin suorittanut kunnian-osoitukseni Mrs. Waterbrook'ille, esitteli isäntä minut suurella komeudella eräälle mustaan samettihameesen ja isoon mustaan sametti-hattuun puetulle, sangen majesteetilliselle ladylle, joka, muistaakseni, näytti joltakin läheiseltä Hamlet'in sukulaiselta — esimerkiksi hänen tädiltänsä.
Tämän ladyn nimi oli Mrs. Henry Spiker; ja hänen puolisonsa oli siellä myöskin; niin kylmäkiskoinen mies, että hänen päähänsä näytti olevan sirotettu härmää harmaitten hiusten sijasta. Ääretöntä kunnioitusta osoitettiin Henry Spiker'iläisille, sekä mies- että naispuolisille; joka, niinkuin Agnes kertoi minulle, tapahtui sen vuoksi, että Mr. Henry Spiker oli asian-ajaja jollekin tai jollekulle, minä en muista mille enkä kenelle, joka oli kaukaisessa yhteydessä valtiovarain-viraston kanssa.
Minä tapasin Uriah Heep'in seurassa. Hän oli puettu mustaan asuun ja syvään nöyryyteen. Hän sanoi minulle, kun pudistin hänen kättänsä, että hän oli ylpeä siitä, että minä huomasin hänet, ja että hän todella tunsi itsensä kiitolliseksi minulle alentuvaisuudestani. Minä olisin melkein suonut, että hän olisi ollut vähemmän kiitollinen minulle, sillä kiitollisuudessansa liehui hän ympärilläni kaiken iltaa; ja milloin hyvänsä minä lausuin sanan Agnes'ille, tuijotti hän aina varjottomilla silmillänsä ja kuolleenkaltaisilla kasvoillaan takaapäin meihin.