Kaikki, mitä minä tiedän tämän illan loppupuolesta, on, että kuulin sydämeni kuningattaren laulavan lumoavia balladeja Franskan kielellä, joitten päätös tavallisesti oli se, että, oli laita kuinka hyvänsä, meidän aina tuli tanssia, tra la la, tra la la! säistäen itseänsä jollakin taivaallisella, gitarrintapaisella soittokalulla; että olin kuin pyörryksissä autuaallisista tunteista; että hylkäsin kaikki virvoitukset; että sieluni erittäin inhosi punssia; että, kun Miss Murdstone vei Doran pois vankeuteen, tämä hymyili ja ojensi minulle armaan kätensä; että näin itseni vilaukselta peilissä ja näytin täydellisesti heikkopäiseltä ja typerältä; että menin levolle aivan itkullisessa mielentilassa ja nousin niinkuin vähän järjeltä mennyt.
Oli kaunis aamu ja varhainen, ja minua halutti, luulin minä, mennä kävelemään jossakin noista rautalanka-katteisista käytävistä ja antautua rakkauteeni, hänen kuvaansa ihastelemalla. Matkallani eteisen läpi kohtasin hänen pienen koiransa, jonka nimi oli Jip — lyhennetty Gipsy'stä.[33] Minä lähestyin sitä hellästi, sillä minä rakastin sitäkin; mutta se näytti minulle koko hammasjatansa, meni jonkun tuolin alle varta vasten murisemaan eikä tahtonut kuulla mitään vähimmästäkään tuttavallisuudesta.
Puutarha oli viileä ja ihmisistä tyhjä. Minä kävelin ympäri, ajatellen, kuinka onnellinen olisin, jos kerran saisin kihloihini tuon kalliin ihmeen. Mitä naimisiin, varoihin ja kaikkiin noihin tulee, luulen, että nyt ajattelin niitä melkein yhtä vähän, kuin pikku Em'lyä rakastaessani. Jos saisin sanoa häntä "Doraksi", kirjoittaa hänelle, armastella ja palvella häntä, jos minun olisi syytä luulla, että hän muitten parissa ollessaan kuitenkin muisti minua, näytti se minusta olevan mitä suurinta inhimillinen kunnianhimo voi pyytää — varmaan se oli mitä suurinta minun kunnianhimoni voi pyytää. Ei ole ensinkään epäilemistäkään, että minä olin nuori, rakkaudesta hiukeava houkkio; mutta kaikissa näissä oli kuitenkin jotakin sydämen puhtautta, joka estää minua sitä muistissani kokonaan halveksimasta, nauroin sitä kuinka paljon hyvänsä.
Minä en ollut kauan kävellyt, kun poikkesin jostakin kulmasta ja kohtasin hänet. Minua vävähtää vielä kiireestä kantapäähän, kun muistini poikkee tästä kulmasta, ja kynäni vapisee kädessäni.
"Te — olette — ulkona varhain, Miss Spenlow", sanoin minä.
"Sisällä on niin ikävä", vastasi hän, "ja Miss Murdstone on niin järjetön! Hän puhuu semmoisia joutavia, että päivän tarvitsee käydä kuivemmaksi, ennenkuin minä lähden ulos. Kuivemmaksi!" (Hän nauroi tässä mitä sointuisimmalla tavalla). "Sunnuntai-aamuna, jona minulla ei ole mitään harjoituksia, täytyy minun tehdä jotakin. Sentähden sanoinkin isälle eilen illalla, että minun täytyy lähteä ulos. Paitsi sitä on aamu kirkkain aika koko päivän kuluessa. Eikö teidänkin mielestänne ole niin?"
Minä uskalsin ruveta rohkeaan lentoon ja sanoin (ei kuitenkaan hämmentelemättä), että nyt oli varsin kirkas minulle, vaikka äsken oli ollut sangen pimeä.
"Onko tuo kohteliaisuutta?" lausui Dora, "vai onko ilma todella muuttunut?"
Minä hämmentelin vielä pahemmin, kuin ennen, kun vastasin, ettei se ollut mitään kohteliaisuutta, vaan pelkkää totuutta, vaikk'en ollut huomannut, että mitään muutosta oli tapahtunut ilmassa. Omissa tunteissani tuo muutos oli tapahtunut, lisäsin minä ujosti, selitystäni kiinnittääkseni.
Minä en ollut milloinkaan nähnyt semmoisia kiharoita — kuinka minun olisi ollut mahdollistakaan, koska semmoisia ei milloinkaan ollut löytynyt! — kuin ne, joita hän pudisti kasvojensa eteen punehtumistaan salatakseen. Ja hänen sini-nauhainen olkihattunsa, joka peitti nämät kiharat, mikä arvaamattoman kallis omaisuus se olisi ollut, jos vaan olisin saanut ripustaa sen huoneeseni Buckingham Street'illä!