"Te olette nykyisin palanneet kotiin Paris'ista", sanoin minä.
"Niin olen", lausui hän. "Oletteko koskaan käyneet siellä?"
"En ole".
"Voi! minä toivon, että pian lähdette. Te pitäisitte niin paljon siitä!"
Haikean tuskan jälkiä ilmestyi kasvoissani. Hänen toivonsa, että minä lähtisin; hänen luulonsa, että hennoisin lähteä, oli oikein kuolettavaa. Minä halveksin Paris'ia; minä halveksin Franskaa. Minä sanoin, etten nykyisissä oloissa tahtoisi lähteä Englannista mistäkään hinnasta mailmassa. Ei mikään saisi minua siihen. Lyhyeltä, hän pudisti taas kiharoitansa kasvojensa eteen, kun samalla pikku koira tuli juosten pitkin käytävää avuksemme.
Se oli kauhean mustasukkainen minulle eikä laannut minua haukkumasta. Dora otti sen syliinsä — voi minua! — ja hyväili sitä, mutta se haukkui vaan haukkumistansa. Se ei antanut minun koskea itseänsä, kun koetin: ja nyt Dora löi sitä. Sisälliset vaivani enentyivät suuresti, kun näin, kuinka hän rangaistukseksi näpähytteli sen tylppää kuonoa, sillä välin kuin se vilkutti silmiänsä, nuoleksi hänen kättänsä, mutta yhä murisi itseksensä, niinkuin vähäinen kontra-baasi. Viimein se viihtyi — hyvin sen sopi viihtyä, Doran kuoppainen leuka pään päällä! — ja me astuimme tuonnemmaksi ansaria katsomaan.
"Te ja Miss Murdstone ette ole likeiset tuttavat, vai kuinka?" sanoi
Dora. — "Lemmittyni!"
(Viimeinen sana lausuttiin koiralle. Voi, jospa se olisi minulle lausuttu!)
"Ei", vastasin minä. "Ei likimainkaan".
"Hän on väsyttävä olento", sanoi Dora, nurpealta näyttäen. "Minä en voi ymmärtää, mitä isäni ajatteli, kun hän valitsi semmoisen kiusankappaleen kumppaniksi minulle. Kuka tässä suojeliaa tarvitsee! Minä en suinkaan semmoista tarvitse. Jip voi suojella minua paljon paremmin, kuin Miss Murdstone — etkö voi, rakas Jip?"