Littimer astui pitkäänsä ovea kohden, kun minä jonkunlaisessa viimeisessä toivossa, että saisin sanotuksi jotakin luonnollista — jota en koskaan saanut tälle miehelle sanotuksi — lausuin:
"Kuulkaat, Littimer!"
"Sir!"
"Jäittekö tuolla kertaa kauaksi Yarmouth'iin?"
"Ei erittäin, Sir".
"Mutta viivyitte kai siellä, siksi kuin vene oli valmis?"
"Niin viivyin, Sir. Minä jäin sinne varta vasten katsomaan, että se valmistuisi".
"Kyllä tiedän!" Hän nosti kunnioittavaisesti ylös silmänsä minun silmiäni kohden. "Mr. Steerforth ei ole vielä nähnyt sitä, arvaan minä?"
"Minä en todella voi sanoa, Sir. Minä luulen — mutta minä en todella voi sanoa sitä, Sir. Minä toivotan teille hyvää yötä, Sir".
Hän sulki kaikki läsnä-olevat siihen kunnioittavaiseen kumarrukseen, joka seurasi näitä sanoja, ja katosi. Vieraani näyttivät hengittävän vapaammin, kun hän oli mennyt; mutta oman sydämeni huojennus oli sangen suuri, sillä paitsi sitä pakkoa, joka syntyi siitä kummallisesta eduttoman aseman tunteesta, joka minulla aina oli tämän miehen läsnä-ollessa, oli omatuntoni soimannut minua kuiskaamalla, että olin epäillyt hänen isäntäänsä, enkä minä voinut tukehuttaa jonkunlaista epämääräistä, levotonta pelkoa, että hän huomasi sen. Mistä se tuli, että, vaikka minulla todesti oli niin vähän salattavaa, minusta aina tuntui, kuin tämän miehen silmä olisi tunkenut minun läpitseni?