"Te ette ole moneen aikaan", lausui hän, "käyneet täällä. Onko teidän virkanne todella niin hauska ja huvittava, että se anastaa koko teidän huomionne? Minä kysyn sen vuoksi, että tahdon, että minua neuvotaan, kun en itse tiedä. Onko se todella semmoinen?"
Minä vastasin, että pidin siitä hyvin paljon, mutta etten suinkaan voinut väittää sitä ihan semmoiseksi.
"Oh! minua ilahuttaa kuulla sitä, koska aina tahdon tulla oikaistuksi, kun olen väärässä", sanoi Rosa Dartle. "Te ehkä arvelette, että virkanne on kuivanpuolinen?"
"Niin", vastasin minä; "ehkä se oli vähän kuivanpuolinen".
"Oh! ja tämä on syy, jonka vuoksi te tarvitsette helpoitusta ja vaihetusta — kiihoitusta ja kaikkia noita?" lausui hän. "Ah! hyvin totta! Mutta eikö se ole hiukan — kuinka? — hänelle; minä en tarkoita teitä?"
Hänen silmänsä nopea katse sitä paikkaa kohden, jossa Steerforth käveli, äitiänsä taluttaen, näytti minulle, ketä hän tarkoitti; mutta paitsi tätä minä en ymmärtänyt mitään. Ja sitä muotonikin osoitti, sitä en epäile.
"Eikö se — minä en sano, että niin on laita, muistakaat, että minä tahdon tietää — eikö se vedä häntä liian paljon puoleensa? Eikö se kenties tee, että hän käy tavallista harvemmin täällä sokeasti hellivän — kuinka?" Ja hän loi toisen nopean katseen heihin, ja semmoisen katseen minuun, joka näytti tunkevan sydämeni sisimpiin.
"Miss Dartle", vastasin minä, "älkäät ajatelko —".
"En minä ajattele!" sanoi hän. "Oh, voi minua, älkäät luulko, että minä ajattelen mitään! Minä en ole epäileväinen. Minä vaan teen yhden kysymyksen. Minä en tuo esiin mitään mielipidettä. Minä tahdon perustaa jotakin mielipidettä siihen, mitä te kerrotte minulle. Eikö se siis ole niin? Hyvä! Minä olen sangen iloinen, että tiedän sen".
"Totta on", lausuin minä hämmentyneenä, "ettei minun tule vastata siitä, että Steerforth on ollut tavallista kauemmin poissa kotoa — jos hän on ollut: jota en todella tiedä tänä hetkenä, jollen saa päättää sitä teidän sanoistanne. Minä en ole nähnyt häntä koko tämän pitkän ajan kuluessa, ennenkuin eilis-iltana".