"Ettekö?"
"En, totta puhuen, Miss Dartle!"
Kun hän täydellisesti katseli minua, huomasin, että hänen kasvonsa kävivät tuikeammiksi ja vaaleammiksi sekä että tuo vanha haavan jälki pidentyi, siksi kuin se viisti rumentuneen huulen poikki ja syvälle alihuuleen ja ulottui kasvoja myöden alas. Minusta oli jotakin suorastaan kammottavaa tässä ja hänen hehkuvissa silmissään, kun hän, kiinteästi katsellen minua, sanoi:
"Mitä hän toimittaa?"
Minä toistin nämät sanat enemmän itsekseni, kuin Miss Dartle'a varten; minä olin niin kummastuneena.
"Mitä hän toimittaa?" sanoi hän semmoisella kiivaudella, joka näytti riittävän polttamaan häntä, kuin tuli. "Missä toimessa tuo mies auttaa häntä, tuo, joka ei koskaan katso minua ilman jotakin selittämätöntä viekkautta silmissänsä? Jos olette rehellinen ja uskollinen, en minä pyydä teitä pettämään ystäväänne. Minä pyydän teitä ainoastaan sanomaan minulle, onko se suuttumus, onko se viha, onko se ylpeys, onko se levottomuus, onko se joku hurja mielenjohde, onko se rakkaus, mikä se on, joka johdattaa häntä?"
"Miss Dartle", vastasin minä, "kuinka saatan sanoa teille niin, että uskoisitte minua, etten tiedä mistäkään muutoksesta Steerforth'issa siitä ajasta, kuin ensin tulin tänne. Minä en huomaa mitään. Minä luulen varmaan, ettei se ole mitään. Minä tuskin ymmärränkään, mitä tarkoitatte".
Kun hän yhä kiinteästi katseli minua, ilmestyi jonkunlainen vävähdys, joka minusta osoitti hänen tuskaansa, tuossa julmassa arvessa ja veti ylös hänen suupielensä niinkuin ylenkatseesta taikka jostakin säälistä, joka halveksi esinettänsä. Hän laski kätensä nopeasti sen päälle — semmoisen käden, joka oli niin ohut ja hennokas, että kun näin hänen pitävän sitä ylöspäin valkean edessä, kasvojansa varjostaaksensa, minä ajatuksissani vertasin sitä hienoon porsliiniin — ja lausuttuaan kiireisellä, kiivaalla, innokkaalla tavalla: "minä vannotan teitä pitämään tätä salassa!" ei puhunut sanaakaan lisäksi.
Mrs. Steerforth oli erittäin onnellinen poikansa seurassa, ja Steerforth oli tällä kertaa erittäin huomiokas ja kunnioittavainen häntä kohtaan. Minusta oli hyvin hupaista nähdä heitä yhdessä, ei ainoastaan heidän molemmin-puolisen rakkautensa tähden, vaan myöskin heidän suuren yhtäläisyytensä ja sen tavan tähden, jolla se, mikä oli ylpeätä taikka rajua pojassa, oli ijän ja sukupuolen kautta äidissä lientynyt suloiseksi arvokkaisuudeksi. Minä ajattelin useampia kertoja, että oli hyvä, ettei mikään suurempi eripuraisuuden syy koskaan ollut ilmestynyt heille; taikka kaksi semmoista luontoa — minun tulee oikeammin sanoa: kaksi semmoista saman luonnon toisintoa — olisivat ehkä olleet vaikeammat sovittaa, kuin luodun mailman kaksi äärimmäistä vastakohtaa. Tämä ajatus ei syntynyt minun omasta älystäni, täytyy minun tunnustaa, vaan eräästä Rosa Dartle'n lauseesta.
Hän sanoi päivällisillä: