"Oh, vaan sanokaat minulle kuitenkin joku, koska olen ajatellut sitä koko päivän ja tahdon tietää".
"Te tahdotte tietää mitä, Rosa?" vastasi Mrs. Steerforth. "Tehkäät hyvin, Rosa, älkäätkä olko niin salamyhkäinen".
"Salamyhkäinen!" huudahti hän. "Todella? Pidättekö minua semmoisena?"
"Enkö ehtimiseen pyydä teitä", lausui Mrs. Steerforth, "puhumaan suoraan omalla, luonnollisella tavallanne?"
"Vai niin! tämä ei siis ole minun luonnollinen tapani?" vastasi hän. "Teidän täytyy nyt kärsiä minua, koska vaan pyydän selitystä. Me emme koskaan tunne itseämme".
"Se on käynyt toiseksi luonnoksi", sanoi Mrs. Steerforth ilman mitään närkästystä; "mutta minä muistan — ja epäilemättä tekin, Rosa, ajattelen minä — kun käytöksenne oli toisenlainen; kun se ei ollut niin varovainen, vaan enemmän luottavainen".
"Minä olen varma, että olette oikeassa", vastasi hän; "ja niin käy, että pahat tavat saavat vallan meissä! Todella? Vähemmän varovainen ja enemmän luottavainen? Kuinka olen voinut huomaamatta muuttua, tekisi mieleni tietää! Hyvä, se on sangen omituista! Minun täytyy koettaa saada takaisin entinen luontoni".
"Minä soisin, että tekisitte niin", lausui Mrs. Steerforth, hymyillen.
"Sitä todella tahdon!" vastasi hän. "Minä tahdon oppia suoruutta — malttakaat — James'ista".
"Parempaa koulua te ette saa suoruutta oppiaksenne, Rosa", arveli Mrs. Steerforth pikaisesti, sillä Rosa Dartle'n puheessa oli aina jotakin ivallista, vaikka sitä lausuttiin, niinkuin tälläkin kertaa, mitä viattomimmalla tavalla mailmassa.