Minä olin ylhäällä aamu-hämyssä ja puettuani niin hiljalleen, kuin mahdollista, katsahdin hänen huoneesensa. Hän nukkui sitkeästi, luontevasti maaten, pää käsivarrella, niinkuin koulun-aikanamme usein olin nähnyt hänen makaavan. Se aika tuli, tuli hyvinkin pian, jona melkein ihmettelin, ettei mikään häirinnyt hänen lepoansa minun katsellessani. Mutta hän nukkui — sallikaat minun uudestaan ajatella häntä siinä asemassa — niinkuin koulun-aikanamme usein olin nähnyt hänen nukkuvan; ja näin minä tänä hiljaisena hetkenä erosin hänestä.
Ijäti jättääkseni, voi, Jumala antakoon sinulle anteeksi, Steerforth! tuota liikahtamatonta kättä rakkaudessa ja ystävyydessä koskematta. Ijäti, ijäti!
KOLMASKYMMENES LUKU.
Eräs kato.
Minä saavuin Yarmouth'iin illalla ja poikkesin hotelliin asumaan. Minä arvasin, että Peggotyn vierashuonetta — minun huonettani — kyllä tarvittaisiin ennen pitkää, vaikk'ei tuo suuri käviäin, jonka tullessa kaikkien elävien täytyy tehdä tilaa, vielä talossa ollutkaan; sentähden minä menin hotelliin, söin päivällistä siellä ja käskin makuusijaa itselleni.
Kello oli kymmenen kun lähdin ulos. Useat puodit olivat suljetut, ja kaupungissa oli kaikki hiljaa. Kun tulin Omer ja Joram'in kohdalle, näin, että luukut olivat kiinni, mutta puodin ovi seisoi auki. Koska minun sopi täydellisesti nähdä, kuinka Omer sisäpuolella poltti piippuansa vierashuoneen ovella, astuin sisään ja kysyin, kuinka hän jaksoi.
"No, ruumiini ja sieluni kautta!" lausui Mr. Omer, "kuinka itse jaksatte? Istukaat alas. — Savu ei rasita teitä, toivon minä?"
"Ei millään lailla", vastasin minä. "Minä pidän siitä, kun se tulee toisen piipusta".
"Kuinka, ei omasta?" arveli Mr. Omer nauraen. "Sitä parempi. Sir. Paha tapa nuoressa miehessä. Istukaat alas. Minä poltan itse ahdashenkisyyteni tähden".
Mr. Omer oli laittanut sijaa minulle ja asetti esiin tuolin. Hän kävi nyt jälleen istumaan kovasti hengästyneenä ja imi piippuansa, niinkuin se olisi sisältänyt sitä tarpeellista tavaraa, jonka puutteessa hänen täytyi kuolla.