"Minua surettaa, että olen kuullut ikäviä uutisia Mr. Barkis'ista", sanoin minä.
Mr. Omer katseli minua vakaasti ja pudisti päätänsä.
"Tiedättekö, kuinka hänen laitansa tänä iltana on?" kysyin minä.
"Juuri mitä minä teiltä olisin kysynyt, Sir", vastasi Mr. Omer, "Jos olisi ollut soveliasta. Tämä on yksi ammattimme vastuksista. Kun joku sairastaa, me emme saata kysyä, kuinka hän jaksaa".
Tämä vastus ei ollut joutunut mieleeni, vaikka minulla sisään astuessani oli ollutkin jonkunlainen pelko, että saisin kuulla tuon vanhan nuotin. Kun vastusta nyt mainittiin, huomasin sen kuitenkin ja sanoinkin sitä.
"Niin, niin, te ymmärrätte", lausui Mr. Omer, päätänsä nyykäyttäen. "Me emme tohdi tehdä sitä. Jumala varjelkoon meitä, se olisi kolaus, jota useimmat ihmiset eivät kestäisi, jos sanoisi: Omer ja Joram tervehtivät ja kysyvät, kuinka voitte tänä aamuna — taikka tänä iltana — sen mukaan, kuinka kulloinkin sopii".
Mr. Omer ja minä nyökkäsimme toisillemme, ja Mr. Omer enensi henki-varastoaan piippunsa avulla.
"Se on yksi niistä seikoista, jotka sulkevat ammattimme semmoisesta kohteliaisuudesta, jota se usein tahtoisi osoittaa", lausui Mr. Omer. "Esimerkiksi minä. Minä olen tuntenut Mr. Barkis'in neljäkymmentä vuotta yhtä varmaan, kuin yhden vuoden, ja tervehtänyt häntä joka kerta, kuin hän astui ohitse, mutta minä en saata mennä kysymään: 'kuinka hän voi?'"
Minun mielestäni se oli hyvin kova asia Mr. Omer'ille, ja minä sanoin sitä hänelle.
"Minä en ole enemmän itsekäs, kuin muut ihmiset", lausui Mr. Omer. "Katsokaat minua! Henkeni ehkä kätkee mikä hetki hyvänsä, eikä, minun ymmärtääkseni, ole luultavaa, että tämmöisissä oloissa olisin itsekäs. Minä sanon, ettei se ole luultavaa semmoisesta miehestä, joka tietää, että hänen henkensä, kun se menee, menee juuri niinkuin pari palkeita ratkottaisiin rikki; ja tämä mies on iso-isä", arveli Mr. Omer.