"Sinä olet lapsi!" sanoi Peggotty, paljon pitäen hänestä sen vuoksi, jos hän todella ajatteli, mitä hän sanoi.
"Vai niin", vastasi Mr. Peggotty, asettaen jalkojansa hyvin hajalleen toisistaan ja tyytyväisesti hieroen käsiänsä ylös alas niihin, samalla kuin hän katseli vuorotellen meitä ja valkeata, "minä en tiedä, mutta, näettekö, ei se päältäni näy".
"Ei azaktisti", muistutti Peggotty.
"Ei", nauroi Mr. Peggotty, "ei se päältäpäin näy, mutta — ehkä ajatuksista, tiedäthän. Minun se tekee yhtä, siunatkoon teitä! Nyt kerron teille jotakin. Kun käyn ja silmäilen tuota Em'lymme sievää huonetta, tahdon — tahdon tulla lestyksi", lausui Mr. Peggotty, äkkiä ääntänsä koroittaen — "muuta en saata sanoa — jollei minusta melkein tunnu, kuin kaikkein vähimmät kapineet olisivat hän itse. Minä nostelen niitä ja lasken niitä kädestäni ja kosken niihin niin vienosti, kuin ne olisivat Em'lymme. Niin on myöskin hänen pikku hattujensa ja sellaisten laita. Minä en voisi nähdä, että niitä yhtäkään pahoin pideltäisiin — ei, vaikka koko mailman saisin. Tässä näette pikku lapsen ison meripiikkiäisen muodossa!" sanoi Mr. Peggotty, lievittäen totisuuttansa lujalla naurunhekotuksella.
Peggotty ja minä nauroimme molemmat, mutta ei niin isolla äänellä.
"Se on, näettekö, minun ajatukseni", lausui Mr. Peggotty hohtavilla kasvoilla, kun hän vielä hetken oli tahkonut jalkojansa, "että tämä tulee siitä, että minä olen leikkinyt hänen kanssansa niin paljon ja menetellyt kuin olisimme olleet Turkkilaisia ja Franskalaisia ja hai-kaloja ja kaikenlaisia muukalaisia — siunatkoon teitä; ja leijonia ja valaskaloja ja tiesi mitä kaikkia! — kun hän ei ollut polveani korkeampi. Minä olen tottunut semmoiseen tapaan, tiedättekö. No, tämä kynttilä tässä!" sanoi Mr. Peggotty, riemuissaan ojentaen kättänsä sitä kohden, "minä tiedän aivan hyvin, että, kun hän on naitu ja mennyt, minä asetan tämän kynttilän tähän, juuri niinkuin nyt. Minä tiedän aivan hyvin, että, kun olen täällä iltaisin (ja missä muualla asuisinkaan, siunatkoon teidän sydämiänne, vaikka saisin minkä omaisuuden hyvänsä!) eikä hän ole täällä enkä minä ole siellä, minä muutan kynttilän akkunaan ja istun valkean edessä ja olen niinkuin odottaisin häntä, kuten nytkin. Tässä näette pikku lapsen", lausui Mr. Peggotty toisella lujalla naurunhekotuksella, "meripiikkiäisen muodossa! No, juuri tänä hetkenä, kun näen kynttilän säkenöivän, sanon itselleni: 'hän katselee sitä! Em'ly tulee!' Tässä näette pikku lapsen meripiikkiäisen muodossa! Mutta minä olen oikeassa", sanoi Mr. Peggotty, hilliten nauruaan ja lyöden käsiänsä yhteen; "sillä tässä Em'ly on!"
Se oli vaan Ham. Ilta oli varmaan käynyt sateisemmaksi, siitä kuin minä saavuin, sillä hänellä oli päässään iso sadehattu, alas kasvoille vedetty.
"Missä Em'ly on?" kysyi Mr. Peggotty.
Ham viittasi päällänsä, niinkuin Em'ly olisi ollut ulkopuolella. Mr. Peggotty otti kynttilän akkunasta, niisti sitä, pani sen pöydälle ja kohensi ahkerasti valkeata, kun Ham, joka ei ollut siirtynyt paikaltansa, sanoi:
"Mas'r Davy, tahdotteko tulla ulos hetkeksi katsomaan, mitä Em'ly ja minä olemme tuoneet teille näytettäväksi?"