"Mutta olettehan huomenna taas Blunderstone'ssa, Mr. Barkis", lausuin minä, vavisten vähän, kun ajattelin, että silloin olisin kaukana sieltä, "ja sopisi teidän paljon paremmin suorittaa sanomanne itse".
Mutta kun hän hylkäsi tämän ehdoituksen päätänsä ravistamalla ja kerran vielä vahvisti edellistä pyyntöänsä ja sanoi suurimmalla yksitotisuudella: "Barkis'ia haluttaa. Se on sanoma", otin minä mielelläni toimittaakseni sitä perille. Sillä välin kuin samana iltana odotin vaunuja Yarmouth'in hotellissa, tilasin paperi-arkin ja tolpon ja kirjoitin Peggotylle kirjeen, joka kuului näin: "Rakas Peggotty'ni. Olen eheänä tullut tänne. Barkis'ia haluttaa. Terveisiä äidille. Sinun harras ystäväsi. P. S. Hän sanoo erittäin suovansa, että sinä tietäisit, että — Barkis'ia haluttaa".
Kun olin ottanut haltuuni tämän tulevaisuuden toimen, vaipui Mr. Barkis jälleen täydelliseen äänettömyyteen; ja minä, joka tunsin itseni aivan väsyneeksi kaikista äskeisistä tapauksista, heittäysin pitkäkseni säkille kärryihin ja menin nukuksiin. Minä nukuin sitkeästi siksi kuin tulimme Yarmouth'iin, joka, ravintolan pihalta katsoen, johon ajoimme, oli niin uusi ja outo minulle, että heti heitin salaisen toivoni saada tavata jotakuta Mr. Peggotyn perheestä, kenties pikku Em'lyä itseäkin.
Vaunut olivat pihalla, hohtaen joka paikasta, mutta vielä ilman mitään hevosia edessä ja näyttäen siltä, kuin eivät ensinkään olisi Londoniin hankkineetkaan. Minä ajattelin tätä ja kummastelin, kuinka viimein arkkuni kävisi, jonka Mr. Barkis oli nostanut maahan vehmaron viereen (hän oli ajanut pihaa ylöspäin kärryjänsä kääntääkseen), ja myöskin kuinka viimein minun itse kävisi, kun joku rouva katsahti ulos eräästä kaari-akkunasta, johon oli ripustettu muutamia lintuja ja lihakönttiä, ja sanoi:
"Sekö se vähäinen gentlemani Blunderstone'sta on?"
"Se, Ma'am", sanoin minä.
"Mikä nimi?" kysyi rouva.
"Copperfield, Ma'am", vastasin minä.
"Se ei kelpaa", lausui rouva. "Täällä ei ole kenenkään sen-nimisen päivällisiä maksettu".
"Onko se Murdstone, Ma'am?" kysyin minä.