"Minä tein niin eilen illalla", lausui Uriah; "mutta se kypsyy vielä!
Täytyy vaan malttaa mieltänsä vähän. Minä voin odottaa!"
Yltäkylläisen hyvästi-jätön jälkeen astui hän maahan taas, kun vaunun-ajaja nousi ylös. Hyvin mahdollista, että hän söi jotakin, sulkeaksensa pois raakaa aamu-ilmaa; mutta hän liikutti suutansa, niinkuin päärynä jo olisi ollut kypsä ja hän olisi siitä maiskuttanut huuliaan.
YHDEKSÄS LUKU.
Matkamies.
Meillä oli sinä iltana varsin totinen keskustelu Buckingham Street'illä niistä perheellisistä kohtauksista, joista viimeisessä luvussa laveammalta puhuin. Tätini otti sydämestään osaa niihin ja käveli jälestäpäin, kädet ristissä, edestakaisin huoneessa enemmän, kuin kaksi tuntia. Milloin hyvänsä hän oli erittäin huolestuneena, suoritti hän aina jonkun tämmöisen kilpakäynnin; ja hänen huoltensa suuruus näkyi aina hänen kävelynsä pitkällisyydestä. Tässä tilaisuudessa oli hän niin levoton, että hän katsoi tarpeelliseksi avata makuuhuoneen oven ja tehdä itselleen radan, joka käsitti makuuhuoneitten koko pituuden seinästä seinään; ja sillä välin kuin Mr. Dick ja minä rauhallisesti istuimme valkean edessä, astui hän sisään ja ulos pitkin tätä mitattua polkua samanlaisilla askelilla ja yhtä säännöllisesti kuin kellonlekku.
Kun tätini ja minä, Mr. Dick'in levolle mentyä, olimme jääneet kahden kesken, istuin kirjoittamaan kirjettäni noille kahdelle vanhalle ladylle. Tähän aikaan väsyi tätini kävelemästä ja asettui valkean ääreen, puku sonnustettuna, niinkuin tavallisesti. Mutta hän ei istunut, niinkuin muutoin, pitäen lasiansa polvellaan, vaan tämä seisoi laiminlyötynä kaminin-reunuksella; ja hän katseli miettiväisesti minua, nojaten vasenta kyynäspäätänsä oikeaan käsivarteensa ja leukaansa vasempaan käteensä. Joka kerta, kuin nostin silmäni työstäni, kohtasin hänen silmänsä. "Minä olen mitä lempeimmällä tuulella, rakas poikani", vakuutti hän minulle pään nyykkäyksellä, "mutta minä olen levoton ja suruissani!"
Minä olin ollut niin harras työssäni, etten huomannut, ennenkuin tätini oli pannut maata, että hän oli jättänyt ilta-mixturinsa, joksi hän aina nimitti sitä, koskematta kaminin-reunukselle. Kun koputin hänen oveansa, ilmoittaakseni hänelle tätä havaintoani, tuli hän vielä suuremmalla hellyydellä käytöksessään, kuin tavallisesti, minua vastaan, mutta sanoi vaan: "minä en saa sitä tänä iltana juoduksi, Trot", pudisti päätänsä ja meni sisään taas.
Seuraavana aamuna luki hän, mitä olin kirjoittanut noille kahdelle ladylle, ja hyväksyi sitä. Minä panin kirjeen postiin, eikä minulla sitten ollut muuta tekemistä, kuin odottaa vastausta niin kärsivällisesti, kuin voin. Minä olin yhä tässä vartovassa tilassa ja olin ollut niin melkein viikon aikaa, kun eräänä lumisena iltana lähdin tohtorilta ja astuin kotiin.
Oli ollut kylmä päivä, ja viukka koillistuuli oli puhaltanut jonkun aikaa. Illan tullen oli tuuli laantunut, ja sitten oli alkanut sataa lunta. Sitä satoi raskaasti, pitkäänsä ja suurissa hahtuvissa, muistan minä; ja maa peittyi siihen paksulta. Pyöräin ja ihmisjalkojen kopina oli niin hiljentynyt, kuin olisi höyheniä yhtä paksulta kaduille levitetty.
Lyhyin matkani kotiin — ja tietysti semmoisena iltana valitsin lyhyimmän matkan — kävi Saint Martins' Lane'n kautta. Se kirkko, josta tämä soukka katu on saanut nimensä, ei siihen aikaan sijainnut niin erinänsä muista rakennuksista, kuin nyt, koska ei ollut mitään avonaista paikkaa sen edustalla ja katu suikerteli alas Strand'ia päin. Kun menin pylväs-käytävän astuinten ohitse, kohtasin nurkassa naisen kasvot. Nämät katsoivat minun kasvoihini, astuivat kapean kadun poikki ja katosivat. Minä tunsin ne. Minä olin nähnyt ne jossakin. Mutta minä en voinut muistaa, missä. Minussa virisi joku tunto, joka heti iski sydämeeni, mutta kun se ensiksi tuli, ajattelin jotakin muuta ja olin vähän hämmentynyt.