"Enimmiten jalkaisin", vastasi hän; "välisti torille lähtevien maalaisten rattailla, välisti tyhjissä vaunuissa. Monta penikulmaa päiväänsä jalkaisin ja usein sotamies raukan taikka jonkun muun kanssa, joka lähti ystäväänsä tervehtimään. Minä en osannut puhua hänen kanssaan", sanoi Mr. Peggotty, "eikä hän minun kanssani, mutta meistä oli kuitenkin seuraa toisillemme pölyisillä teillä".
Minä olisin arvannut sen hänen ystävällisestä äänestään.
"Kun tulin johonkin kaupunkiin", jatkoi hän, "hain ylös ravintolan ja varroin pihalla, siksi kuin joku ilmestyi (useimmiten joku ilmestyikin), joka osasi Englannin kieltä. Sitten kerroin, kuinka olin lähtenyt etsimään sisarentytärtäni, ja he ilmoittivat minulle, mitä vallasväkeä talossa oli, ja minä odotin nähdäkseni, josko joku Em'lyn muotoinen tuli taikka meni. Kun se ei ollut hän, lähdin taas liikkeelle. Vähitellen, kun tulin johonkin kylään eli talonryhmään köyhiin ihmisiin, huomasin, että he tiesivät minusta. He käskivät minua istumaan majansa oven eteen ja antoivat minulle kaikenlaista syötävää ja juotavaa ja neuvoivat minulle makuupaikan; ja monta vaimoa, Mas'r Davy, jolla oli ollut Em'lyn ikäinen tytär, olen tavannut itseäni odottamassa Vapahtajan ristin luona ulkopuolella kylää, että hän saisi osoittaa minulle samanlaista ystävällisyyttä. Muutamilla oli ollut tyttäriä, jotka olivat kuolleet. Mutta Jumala yksin tietää, kuinka hyvät nämät äidit minulle olivat!"
Se oli Martha, joka seisoi ovella. Minä näin selvästi hänen laihat, kuuntelevat kasvonsa. Minä pelkäsin, että Mr. Peggotty kääntäisi päätänsä ja myöskin näkisi hänet.
"He asettivat usein lapsensa — erittäin pikku tyttönsä", lausui Mr. Peggotty, "polvelleni, ja monta kertaa olisitte nähneet minun yön saapuessa istuvan heidän ovellansa, melkein niinkuin lapset olisivat olleet lemmittyni lapset. Voi lemmittyäni!"
Äkillisen surun vallassa nyyhkytti hän ääneen. Minä laskin vapisevan käteni sen käden päälle, jota hän piti kasvojensa edessä. "Kiitoksia, Sir", sanoi hän, "älkäät pitäkö sillä väliä".
Vähän ajan perästä veti hän kätensä pois, pisti sen poveensa ja jatkoi kertomustansa.
"He saattivat minua usein aamuisin", sanoi hän, "noin penikulman tai parin matkallani; ja kun erosimme ja minä sanoin: 'minä olen kovin kiitollinen teille! Jumala siunatkoon teitä!' näyttivät he aina ymmärtävän ja vastasivat iloisesti. Viimein tulin meren-rannikolle. Minun, merimiehen, ei ollut, niinkuin arvaatte, vaikea päästä sen poikki Italiaan. Kun olin päässyt sinne, lähdin taas kävelemään, niinkuin olin tehnyt ennen. Ihmiset olivat aivan yhtä hyvät minulle, ja minä olisin kulkenut kaupungista kaupunkiin ehkä koko maan halki, jollen olisi saanut kuulla, että olivat nähneet hänet Schweitzin vuoristossa. Joku, joka tunsi tuon miehen palvelian, oli nähnyt heidät kaikki kolme siellä ja kertoi minulle, kuinka he matkustivat ja missä olivat. Minä pyrin noita vuoria kohden, Mas'r Davy, yöt päivät. Mitä kauemmaksi kuljin, sitä kauemmaksi näyttivät vuoret siirtyvän minusta. Mutta minä saavutin ne ja astuin niitten yli. Kun lähestyin sitä paikkaa, josta minulle oli puhuttu, rupesin itsekseni ajattelemaan: 'mitä teen, kun tapaan Em'lyn?'"
Kalseasta ilta-ilmasta huolimatta pysyivät kuuntelevat kasvot yhä notkistuneina ovella, ja kädet pyysivät — rukoilivat minua — etten sysäisi niitä pois.
"Minä en koskaan epäillyt Em'lyä", lausui Mr. Peggotty. "Ei! ei yhtäkään! Jahka hän vaan näkisi minun kasvoni — jahka hän vaan kuulisi ääneni — jahka vaan seisoisin hänen edessään ja palauttaisin hänen ajatuksensa siihen kotiin, josta hän oli paennut, ja siihen lapseen, jona hän oli ollut — ja vaikka hän olisi tullut ruhtinattareksi, lankeisi hän jalkojeni juureen! Minä tiesin sen hyvin! Usein olin unissani kuullut hänen huutavan: 'eno!' ja nähnyt hänen lankeevan eteeni, niinkuin kuollut. Usein olin unissani nostanut hänet ylös ja kuiskannut hänelle: 'rakas Em'lyni, minä olen tullut antamaan sinulle anteeksi ja viemään sinua kotiin!'"