Hän vaikeni, pudisti päätänsä ja jatkoi huoaten:
"Tuo mies ei ollut mitään minulle nyt. Em'ly oli kaikki. Minä ostin maatytön puvun häntä varten; ja minä tiesin, että, jos hän kerta löydettiin, hän kulkisi minun vieressäni noita kivisiä teitä, menisi, mihin minä tahtoisin, eikä jättäisi minua koskaan, ei koskaan enää. Että saisin pukea tämän puvun hänen päällensä ja heittää pois sen, joka hänellä oli yllään — että saisin jälleen tukea häntä käsivarrellani ja astua kotia päin — että saisin välisti pysähtyä tiellä ja parantaa hänen loukkaantuneita jalkojansa ja vielä pahemmin loukkaantunutta sydäntänsä — siinä oli kaikki, mitä nyt ajattelin. Minä en luule, että olisin edes sen verran kuin katsellut tuota toista. Mutta, Mas'r Davy, se ei saanut vielä tapahtua — ei vielä! Minä myöhästyin, ja he olivat lähteneet. Mihin, siitä en saanut selkoa. Muutamat sanoivat sinne, toiset tänne. Minä matkustin sinne, ja matkustin tänne, mutta en löytänyt mitään Em'lyä, ja silloin matkustin kotiin".
"Kauanko sitten palasitte?" kysyin minä.
"Ainoastaan muutamia päiviä sitten", vastasi Mr. Peggotty. "Pimeän tultua keksin vanhan veneen ja valon, joka loisti akkunasta. Kun lähestyin ja katsahdin akkunan ruudun takaa sisään, näin tuon uskollisen olennon Missis Gummidge'n yksinään istuvan valkean vieressä, niinkuin puhe oli ollut. Minä huusin: 'älkäät pelästykö! Se on Dan'l!' ja menin sisään. Minä en olisi voinut koskaan ajatella, että vanha vene olisi tuntunut niin oudolta!"
Jostakin poviplakkarista veti hän hyvin varovaisella kädellä esiin vähäisen paperikääryn, joka sisälsi pari kolme kirjettä elikkä pientä pakettia, jotka hän laski pöydälle.
"Tämä ensimäinen tuli", sanoi hän, etsien sitä muitten joukosta, "ennenkuin olin ollut viikon poissa. Se oli viidenkymmenen punnan pankkiseteli, joka paperiin pantuna ja minulle adresseerattuna yöllä oli pistetty oven alle. Em'ly oli koettanut tehdä käsi-alaansa toisenlaiseksi, mutta hän ei voinut eksyttää minua!"
Hän taitti suurella maltilla ja huolella setelin kokoon jälleen, aivan niinkuin se oli ollut ennen, ja asetti sen syrjälle.
"Tämä tuli Missis Gummidge'lle", sanoi hän, avaten toista paperia, "pari kolme kuukautta takaperin". Katseltuaan tätä tuokion aikaa, antoi hän sen minulle ja lisäsi matalalla äänellä: "olkaat hyvä ja lukekaat se, Sir".
Minä luin, niinkuin seuraa:
"Voi, mitkä tunteenne lienevät, kun näette tämän kirjoituksen ja tiedätte, että se lähtee minun rikollisesta kädestäni! Mutta koettakaat, koettakaat — ei minun tähteni, vaan enoni hyvyyden tähden, koettakaat antaa teidän sydämenne lauhtua minua kohtaan ainoastaan vähäksi, vähäksi aikaa! Koettakaat leppyä kurjaa tyttöä kohtaan ja kirjoittakaat paperilipulle, voiko eno hyvin ja mitä hän sanoi minusta, ennenkuin lakkasitte koskaan minua keskenänne mainitsemasta — ja havaitsetteko milloinkaan iltaisin, kun on vanha kotiin-tuloni aika, hänen näyttävän, niinkuin hän ajattelisi jotakuta, jota hän rakasti niin kalliisti. Oi, sydämeni pakahtuu, kun ajattelen sitä! Minä olen polvillani teidän edessänne, minä pyydän ja rukoilen teitä, ettette ole niin kova minua vastaan, kuin ansaitsen — kuin hyvin, hyvin tiedän ansaitsevani — vaan olette niin lempeä ja hyvä ja kirjoitatte jotakin hänestä ja lähetätte sen minulle. Teidän ei tarvitse sanoa minua pikku Em'lyksi, teidän ei tarvitse nimittää minua sillä nimellä, jota olen häväissyt; mutta, voi, kuulkaat tuskani ja armahtakaat minua niin paljon, että panette minulle jonkun sanan enosta, jota minun silmäni eivät koskaan, koskaan enää näe tässä mailmassa!"