"Rakkaani, jos sydämenne on kova minua vastaan — syystä kova, minä tiedän sen — mutta kuulkaat, jos se on kova, kysykäät häneltä, jolle olen tehnyt suurimman vääryyden — häneltä, jonka vaimoksi minä olisin tullut — ennenkuin kokonaan ummistatte sydämenne rukous-raukaltani! Jos hän olisi niin sääliväinen ja sanoisi, että saatte kirjoittaa jotakin minulle luettavaksi — minä luulen, että hän olisi, oi, minä luulen, että hän olisi, jos vaan kysyisitte häneltä, sillä hän oli aina niin hyvä ja anteeksi antava — kertokaat hänelle silloin (mutta ei muutoin), että, kun kuulen tuulen iltaisin puhaltavan, tuntuu minusta, kuin se, hänet ja enon nähtyään, vihaisena kulkisi ohitseni ja nousisi ylös Jumalan luo minua syyttämään. Kertokaat hänelle, että jos kuolisin huomenna (ja, voi, kuinka mielelläni kuolisin, jos vaan olisin valmis siihen!), minä siunaisin häntä ja enoa viimeisillä sanoillani ja rukoilisin hänen onnellisen kotinsa puolesta viimeisellä henkäykselläni!"
Vähän rahaa oli myöskin tähän kirjeesen suljettu. Viiden punnan seteli. Se oli koskematta, niinkuin edellinen summa, ja hän taitti sen kokoon samalla tavalla. Täydelliset osoitukset, mihin vastaus oli lähetettävä, olivat kirjoitukseen liitetyt ja vaikka ne ilmaisivat monen käden välityksen ja tekivät vaikeaksi päästä aivan tarkkaan päätökseen, missä paikalla Em'ly piileskeli, eivät ne ainakaan kieltäneet mahdottomaksi, että hän oli kirjoittanut siitä paikasta, jossa väitettiin hänen olleen.
"Mimmoinen vastaus lähetettiin?" kysyin Mr. Peggotylta.
"Kosk'ei Missis Gummidge", vastasi hän, "ole erittäin oppinut, Sir, pani Ham hyväntahtoisesti kokoon vastauksen ja hän kopioitsi sen sitten. He kertoivat Em'lylle, että minä olin lähtenyt etsimään häntä, ja mitkä minun jäähyväissanani olivat".
"Onko tuokin kirje, joka teillä on kädessänne?" kysyin minä.
"Se on rahaa, Sir", sanoi Peggotty, avaten sitä vähän. "Kymmenen puntaa, niinkuin näette. Ja sisäpuolella seisoo kirjoitettuna: 'totiselta ystävältä', niinkuin ensimäisessäkin. Mutta ensimäinen pistettiin oven alle, ja tämä tuli toispäivänä postin kautta. Minä menen etsimään häntä postimerkin johdolla".
Hän näytti sen minulle. Se oli joku kaupunki ylisen Rhein'in varrella. Hän oli tavannut Yarmouth'issa muutamia muukalaisia kauppiaita, jotka tunsivat tämän maan, ja he olivat piirtäneet hänelle paperille yksinkertaisen kartan, jota hän ymmärsi aivan hyvin. Hän levitti sen pöydälle meidän väliimme, ja, tukien leukaansa toisella kädellä, osoitti hän tietänsä toisella.
Minä kysyin häneltä, kuinka Ham jaksoi. Hän pudisti päätänsä.
"Hän tekee työtä", lausui hän, "niin rotevasti, kuin kukaan ihminen voi. Hänen maineensa on koko siinä paikkakunnassa niin hyvä, kuin kenenkään muun ihmisen missään mailmassa. Jokaisen käsi on valmis auttamaan häntä, ja hänen kätensä on valmis auttamaan heitä. Hänen ei ole koskaan kuultu valittavan. Mutta sisareni luulo on (meidän kesken puhuen), että asia on kovasti koskenut häneen".
"Mies raukka, sen kyllä uskon!"