"Hän ei huoli, Mas'r Davy", lausui Mr. Peggotty juhlallisella kuiskauksella — "hän ei huoli yhtään hengestänsä. Kun miestä tarvitaan kovaan paikkaan kovassa säässä, on hän saapuvilla. Kun on jotain vaikeata ja vaarallista tehtävää, astuu hän esiin ennen kaikkia kumppaneitansa. Vaan kuitenkin hän on lempeä, kuin lapsi. Yarmouth'issa ei löydy sitä lasta, joka ei tunne häntä".
Hän keräsi miettiväisesti kokoon kirjeet, silittäen niitä kädellänsä, pani ne vähäiseen kääryynsä ja kätki tämän hellästi poveensa jälleen. Kasvot olivat nyt kadonneet ovelta. Minä yhä näin lumen tunkevan sisään, mutta siellä ei ollut mitään muuta.
"Hyvä!" sanoi hän, katsellen laukkuansa, "koska olen tavannut teidät tänä iltana, Mas'r Davy (ja tämä tekee minun hyvää!), lähden huomenna varhain pois. Te olette nähneet, mitä olen saanut tänne", laskien kättänsä sille paikalle, jossa pieni kääry oli; "ainoa asia, joka huolettaa minua, on se ajatus, että joku vahinko tapahtuu minulle, ennenkuin nämät rahat ovat takaisin annetut. Jos minä kuolisin, ja ne hukkaantuisivat taikka varastettaisiin taikka muulla lailla joutuisivat pois, eikä tuo mies koskaan saisi tietää muuta, kuin että minä olen pitänyt ne, luulen, etten saisi lepoa toisessa mailmassa! Minä luulen, että minun täytyisi palata takaisin!"
Hän nousi, ja minä nousin myöskin; me tartuimme taas toistemme käteen, ennenkuin lähdimme ulos.
"Minä astuisin kymmenen tuhatta penikulmaa", lausui hän, "minä astuisin siksi, kuin kuolleena kaatuisin maahan, kun vaan saisin laskea nämät rahat alas tuon miehen eteen. Jos saan tehdä sen ja löydän Em'lyn, olen tyytyväinen. Jollen löydä häntä, ehkä hän kerran kuulee, että hänen rakas enonsa lakkasi häntä etsimästä vasta, kuin hän lakkasi elämästä; ja jos tunnen hänet, tuottaa tämäkin hänet viimein kotiin!"
Kun lähdimme ulos kylmään yöhön, näin tuon yksinäisen haamun poistuvan edestämme. Jollakin verukkeella käännähytin Mr. Peggotyn toisaalle ja pidätin häntä puheellani, siksi kuin haamu oli kadonnut.
Hän puhui jostakin ravintolasta Dover'in tiellä, jossa hän tiesi saavansa puhtaan, yksinkertaisen yö-majan. Minä saatin hänet Westminster Bridge'n yli ja erosin hänestä Surrey'n rannalla. Tuntui siltä, kuin kaikki olisi hiljentynyt kunnioituksesta häntä kohtaan, kun hän jälleen aloitti yksinäistä vaellustansa lumessa.
Minä palasin ravintolan pihalle ja muistaen noita kasvoja, etsin niitä, kammolla katsoen ympärilleni. Ne eivät olleet siellä. Lumi oli peittänyt äskeiset jälkemme; minun viimeiset jälkeni olivat ainoat, jotka näkyivät, ja nekin alkoivat hävitä (niin vahvasti satoi lunta), kun katsoin taaksepäin olkapääni ylitse.
KYMMENES LUKU.
Doran tädit.