Kuinka minä tahdon kantaa Jip'iä (jonka on määrä tulla meidän kanssamme), mutta Dora sanoo: ei, sillä hänen täytyy itse kantaa sitä, muutoin se ajattelee, ettei hän naimisiin jouduttuaan rakasta sitä, ja särkee sydämensä. Kuinka me käsitysten astumme pois, ja Dora seisahtuu, katsoo taaksensa ja sanoo: "Jos joskus olen ollut paha taikka kiittämätön jollekulle, älkäät muistako sitä!" ja purskahtaa kyyneliin.
Kuinka hän viittaa pikkuisella kädellänsä, ja me taas astumme eteenpäin. Kuinka hän kerran vielä seisahtuu, katsoo taaksensa ja juoksee Agnesin luo ja antaa Agnesille, ennen kaikkia muita, viimeiset suudelmansa ja hyvästijättönsä.
Me ajamme pois yhdessä, ja minä herään unelmastani. Vihdoin uskon sitä todeksi. Se on kallis, kallis pikku vaimoni, joka on vieressäni ja jota niin hellästi rakastan!
"Oletko onnellinen nyt, sinä tyhmä poika?" sanoo Dora. "Ja oletko varma, ettet kadu?"
Minä olen seisonut syrjässä, nähdäkseni noitten päivien haamujen liikkuvan ohitseni. He ovat liikkuneet, ja minä jatkan kertomustani.
KOLMASTOISTA LUKU.
Taloutemme.
Oli kummallinen asiain laita, kun lempiviikot olivat ohitse, morsiuspiiat lähteneet kotiin ja minä istuin omassa vähäisessä kodissani yhdessä Doran kanssa, kokonaan työnnettynä pois työstäni, joksi minun sopii sanoa vanhaa, suloista armastelemisen tointani.
Tuntui niin erinomaiselta, kun Dora aina oli luonani. Oli niin outoa, kun ei tarvinnut lähteä ulos häntä tapaamaan, kun ei ollut mitään syytä kiduttaa itseänsä hänen tähtensä, kun ei enää tarvinnut kirjoittaa hänelle, ei juonitella ja keinotella, saadaksensa tilaisuutta olla kahden kesken hänen kanssansa. Kun välisti iltaisin katsoin ylös kirjoituksestani ja näin hänen istuvan vastapäätä itseäni, nojausin taaksepäin tuolissani ja ajattelin, kuinka kummallista oli, että täällä olimme yksinään toistemme kanssa, vieläpä niinkuin asia olisi ollut aivan luonnollinen — ei kenenkään huolena enää — koko kihlauksemme romanssi pistettynä hyllylle ruostumaan — ei ketään huvitettavana enää, paitsi meitä itseä — paitsi meitä itseä elinkaudeksi.
Kun oli joku pitkä parlamentin-keskustelu ja minun täytyi jäädä pois hyvin myöhäiseen, tuntui minusta kotimatkalla ihmeelliseltä ajatella, että Dora oli kotona! Oli ensiksi niin kummallista, kun hän hiljalleen tuli alas puhumaan kanssani sillä aikaa, kuin söin illallistani. Oli niin outoa taatusti tietää, että hän pani hiuksensa paperruksiin. Oikein hämmästytti nähdä hänen tekevän sitä!