"Etkö luule, rakas Dora", sanoin minä, "että olisi parempi, jos nuhtelisit Mary Anne'a?"
"Voi! Minä en voisi, Doady!" sanoi Dora.
"Miks'ei, sydänkäpyni?" kysyin lempeästi.
"Oi, koska olen semmoinen pikkuinen hanhi", vastasi Dora, "ja hän tietää, että olen!"
Minun mielestäni tämmöinen käsitys niin peräti poisti kaiken mahdollisuuden pitää Mary Anne'a silmällä, että vähän rypistin otsaani.
"Oh, mitkä rumat rypyt häijyn poikani otsassa!" sanoi Dora, ja yhä istuen polvellani jälitteli hän niitä kynällänsä, kastellen tätä ruusuisilla huulillansa, piirteitä mustemmaksi tehdäkseen, ja parannellen otsaani semmoisella leikillisellä ahkeruudella, että minua oikein huvitti vasten tahtoani.
"Kas se oli kiltti lapsi", lausui Dora, "ja sinun kasvosi ovat niin paljon kauniimmat, kun naurat".
"Mutta, armaani", sanoin minä.
"Ei, ei! älä nyt!" huudahti Dora, suudellen minua, "älä ole mikään paha
Siniparta! Älä ole totinen!"
"Kallis vaimoni", arvelin minä, "meidän täytyy joskus olla totisia. Tule! Istu tälle tuolille minun viereeni! Anna minulle lyijyskynä! Niin! Puhutaan nyt järkevästi. Sinä tiedät, rakas ystäväni" — mikä pikkuinen käsi pidellä ja mikä vähäinen vihkisormus katsella! — "sinä tiedät, rakas ystäväni, ettei ole erittäin hauska mennä ulos päivällistä syömättä, vai kuinka?"