"Ovatko ne todella kirkkaat?" kysyi Dora, hymyillen. "Minua ilahuttaa, että ne ovat kirkkaat".
"Pikku Turhamieli!" lausuin minä.
Mutta se ei ollut turhamielisyyttä; se oli vaan viatonta iloa minun ihmettelemisestäni. Minä tiesin sen sangen hyvin, ennenkuin hän sanoi sitä minulle.
"Jos pidät niitä kauniina, niin lupaa, että aina saan jäädä ja katsella, kuinka sinä kirjoitat!" arveli Dora. "Pidätkö todella niitä kauniina?"
"Hyvin kauniina".
"Anna minun siis aina jäädä ja katsella, kuinka sinä kirjoitat".
"Minä pelkään, ettei se paranna niitten kirkkautta, Dora".
"Kyllä se parantaa! Sillä, sinä taitava poika, sinä et unhota minua silloin, kun pääsi on täynnä äänettömiä mielikuvituksia. Suututko, jos sanon jotakin hyvin, hyvin tyhmää? — tavallista tyhmempää?" kysyi Dora, tähystellen olkapääni yli kasvoihini.
"Mikä kummallinen asia se lienee?" arvelin minä.
"Anna minun pitää kynäsi kädessäni", lausui Dora. "Minä tahdon saada jotakin tekemistä niitten monien tuntien kuluessa, joina sinä olet niin ahkera. Saanko minä pitää kynäsi?"